tiistai 30. toukokuuta 2017

Kaksi feminististä teosta

















Hanna Weselius
Alma! (WSOY 2016)
210 sivua

Sitä ennen ehtii kuitenkin selata puhelimen deittisovelluksen. Lakimiehen peukalo pyyhkii näyttöä tottuneesti. Ei mitään oikeasti kiinnostavaa. Miehiä autoilemassa, moottoripyöräilemässä, riippuliitämässä, moottoriveneilemässä, purjeveneilemässä, koskimelomassa, sukeltamassa, surffaamassa, vesihiihtämässä, helikoptereissa, lentämässä pienkoneita, ajamassa mönkijää, seinäkiipeilemässä, pyöräilemässä, moottorikelkkailemassa, juoksemassa maratonia, benjihyppäämässä, laskettelemassa, vuorikiipeilemässä. Kypäräpäisiä peililasisia ilmeettömiä naamatauluja kuin kommandoja tai kuin torakoita, kesät talvet urheilevia tuhohyönteisiä, ja sitten näiden kuvien vieressä lukee että olisipa onni löytää mukava naisihminen kainaloon. Kainaloon? Bensanhajuiseen ohjaamoon kököttämään vai? Lähtisinkö minä muka teidän matkaanne näkemättä teidän silmiänne? Teidän logiikallanne Gregor Samsalla olisi riittänyt naisia kaikille kuudelle jalalle. 

Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! täytti Helmet-lukuhaasteen kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Säveltäjä Alma Mahler oli minulle nimittäin tuttu vain nimeltä. Hän on yksi Weseliuksen vimmaisen kirjan hahmoista, ja nyt tiedänkin hänestä hieman enemmän.

Mahler oli säveltäjä, joka joutui luopumaan urastaan miehensä vaatimuksesta. Hänen tarinansa oli minulle ehdottomasti kirjan väkevintä antia. Olisin suonut sille tilaa kokonaisen romaanin verran.

Muutkin romaanin päähenkilöt ovat naisia. Lakimiehellä on suhde 16-vuotiaaseen maahanmuuttajanuorukaiseen. Yksinhuoltajaäiti puolestaan muistelee, kuinka jäi siivoamaan sotkut miesten kyllästyttyä arkeen.

Alma! oli minulle vaikea kirja. En päässyt sen kanssa vauhtiin. Henkilöt lipsuivat otteestani. Tunteita ja ajatuksia Alma! kuitenkin herätti ennätystahtia. Romaani sai minut pohtimaan vihan ja vihaisuuden eroa. Epäoikeudenmukaisuuden edessä on syytäkin olla vihainen, mutta oikeuttaako se vihan? Itse en usko vihan vievän mihinkään hyvään.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Aino Kallas
Sudenmorsian (Otava 1928)
96 sivua

Niin Aalo aitan kynnykseltä näki auringon, Luojan silmän, yhä alenemistansa alenevan, vihdoin marjanmatalaksi, ja senjälkeen tyystin katoavan, ja kohta ehtoo vilpeni.
Silloin Aalo taas samaiset sanat korvissansa kuuli, mitkä kerran sudenajoissa:
"Aalo, Aalo, piikaiseni Aalo, — tuletkos sudeksi suolle!"
Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätön käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseen veisi. 

Kysyin kirjastonhoitajalta vinkkiä lukuhaasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Sain kirjasuosituksia jopa kaksin kappalein. Päätinkin kuitata niistä ensimmäisellä, Aino Kallaksen Sudenmorsiamella, kohdan 3. Suomalainen klassikkokirja. 

Vanhahtava ja runollinen teksti tuntui alkuun haastavalta. Päähenkilöparin Aalon ja Priidikin suhteen syventyessä pääsin lopulta mystiikkaa huokuvan teoksen imuun. Romaanin lyyrinen kieli vei mukanaan.

Aalon päätyminen ihmissudeksi, sudenmorsiameksi, etenee vääjäämättömästi. Mutta mitä piilee tämän lyhyen kertomuksen takana? Onko se tarina susista, vai sittenkin tutummasta laumasta, meistä ihmisistä? Edustaako Aalo naista, joka huomaa kaipaavansa elämäänsä jotakin muutakin kuin perheenäidin roolin? Romaanissa Aalon teko ei jää tuomiotta. Omia polkujaan kulkevia ihmisiä ihmetellään, jopa hyljeksitään, tänäkin päivänä. Sudenmorsian onkin aito klassikko. Se ei vanhene ajan saatossa, vaan paljastaa ihmisluonnolle ominaisen piirteen vuosikymmenestä toiseen. Laumaan kuulumisen hinta on sopeutuminen joukkoon.

10 kommenttia:

  1. Minä en tykästynyt Almaan. Se oli minullekin hankala kirja, emkä pitänyt stereotyyppisestä tavasta, jolla tummaihoisia kuvattiin. Sen sijaan Sudenmorsiamen muistan yllättäneen minut joskus oikein positiivisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja mietteitä Almasta. Mietin muuten jo kirjaa lukiessani, miksei tumman nuorukaisen kuvauksesta ole syntynyt keskustelua (tai sitten en ole huomannut). Itsekin menin väistämään aihetta (deletoin kyseisen kohdan postauksestani ennen julkaisua). Kiitos kun nostit kommentissa asian esille.

      Olisin toivonut hullaantuvani Sudenmorsiamesta. Olen kuullut kirjan avautuvan entisestään useamman lukukerran jälkeen. Kenties muhittelen teosta vielä myöhemmin.

      Poista
  2. Minä taas pidin Almasta, olin jotenkin sellaisessa mielentilassa että se hyppivä teksti sopi hyvin. Mutta Almasta olisin halunnut lukea enemmän, sen takia alunperin kirjaan tartuinkin! /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alma! tuntuu jakavan vahvasti mielipiteet. Se on yleensä kiinnostavan kirjan merkki. Almaa kannattaakin kokeilla. Etukäteen ei voi tietää, onko kyseessä oma teekupponen. Minut eri puolille versoileva teksti pudotti kärryiltä, vaikka kuinka yritin keskittyä.

      Minäkin jäin kaipaamaan kattavampaa tarinaa itse Almasta. Luulin etukäteen, että romaani kertoisi vain hänestä. Tämä varmaan vaikutti jopa niin, että petyin kirjaan jonkin verran.

      Poista
    2. Minulta jäi myös alku kesken kun en tajunnut ollenkaan missä se Alma tulee kuvioihin mukaan :D Sitten aloitin myöhemmin uudestaan, olin siinä vaiheessa jo unohtanut itse Alman ja yhtäkkiä tarina alkoikin vetää puoleensa.

      Poista
    3. Minun olisi pitänyt vaan päästää irti Almasta. Odotin koko kirjan ajan hänestä kertovia kappaleita ja muihin henkilöihin en loppua kohden jaksanut enää kunnolla keskittyä. Nyt tuntuu, että olisi pitänyt tsempata kirjan kanssa enemmän. Luovutin henkisesti aika nopeasti alun jälkeen.

      Poista
  3. Olen ollut koko ajan kahden vaiheilla siitä, luenko Alman - minua kiinnostaa Alma Mahler, mutta enpä nyt oikein tiedä, haluanko lukea koko kirjaa, kun kirja ei keskitykään yksistään häneen.
    Sudenmorsiamen olen hankkinut jo itselleni osallistuakseni sillä ensimmäistä kertaa klassikkohaasteeseen. Kallaksen teos on ollut lukulistallani jo yläasteikäisestä, joten on jo aikakin lukea se. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sudenmorsian on loistava valinta klassikkohaasteeseen! Pitääpä googlailla haastettta, olisi nimittäin mukava taas osallistua. :)

      Almaa kannattaa kokeilla. Tämän teoksen kohdalla tuntuu mahdottomalta arvioida, keneen se kolahtaa ja kehen ei. Osaan on kolahtanut todella lujaa.

      Poista
  4. Molemmat kirjat ovat suosikkejani, Sudenmorsian jo vuosien takaa. Alma! Kolahti lujaa, enkä kokenut sitä yhtään hajanaisena. Nautin erityisesti kiukusta, joka kirjasta välittyi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kiukku (milloin koin sen piiloaggressioksi, milloin vihaksi) taas tyylikeinona hiersi. Ehkä se kertoo enemmän minusta kuin kirjasta. Olen konflikteja välttelevää tyyppiä (eli ns. nössykkä). Kun huomaan halveksuntaa jotain tiettyä ihmisryhmää kohtaan (tai vaikka vain yhtä ihmistä) nousevat karvani pystyyn.

      Poista

Kiitos kommentistasi!