Kolme kirjaa maahanmuutosta

Pajtim Statovci
Tiranan sydän
Otava 2016
271 sivua

Mutta heidän onnensa on se, etteivät he tiedä millaista alusta aloittaminen todella on, etteivät he tiedä miltä tuntuu, kun asiat, joista on joskus ollut ylpeä, muuttuvat asioiksi, joita häpeää enemmän kuin ylpeyttä on ikinä mahdollista tuntea.

Pajtim Statovcin Tiranan sydän teki vaikutuksen. Kuljin sydän syrjälläni albaaninuorukaisen vierellä sodan köyhdyttämältä Balkanilta aina Suomeen saakka. Nuorukainen etsii sukupuoli-identiteettiään ja paikkaansa maasta toiseen vaeltaessaan. Matkassaan hänellä on synkkä salaisuus ja häpeä omasta taustasta. Kirjan loppupuolella päähenkilö osallistuu kykykilpailuun. Kyseinen verso tuntuu kasvavan eheästä tarinasta irtonaiseksi ja jätti hieman epäuskottavan jälkimaun. Muutoin nautin Statovcin kyvystä kirjoittaa taidokkaasti tärkeästä aiheesta.

Helmet-lukuhaasteen kohta 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015
281 sivua

Oman osaamisen jatkuva kehittäminen ja uuteen ammattiin kouluttautuminen ovat suomalaisille tuttuja mantroja. Islannissa niistä ei juurikaan puhuta, sillä ne ovat itsestäänselvyyksiä.

Ei täällä harmitella, jos koulutusta vastaavaa työtä ei löydy. Silloin opetellaan uusi ammatti. Muutokset nähdään mahdollisuuksina, niitä ei pelätä. 

Tässäpä vasta hilpeä kirja. Satu Rämön Islantilainen voittaa aina oli mitä mainiointa kesälukemista. Rämö kertoo, millaista on sopeutua vaatimattomuuteen kasvatettuna suomalaisena islantilaiseen elämäntapaan, jossa ei ole tapana vähätellä omia saavutuksia. Kirjasta tarttuukin mukaan optimismia ja halua uskoa omiin kykyihin. Toisaalta suomalaiselle järkevyydellekin olisi Rämön mukaan paikkansa islantilaisessa yhteiskunnassa. Muutamassa kohdassa on havaittavissa pientä toistoa, mutta muuten Islantilainen voittaa aina on oikein mainio lukupala. 

Helmet-lukuhaasteen kohta 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Merete Mazzarella
Elämän tarkoitus
Tammi 2017
255 sivua

Hän (Tony Judt, bloggaajan huomautus) olisi ymmärtänyt myös minun suruni tanskalaisen leipomoni menettämisestä, hän on ilmaissut ymmärrystä intellektuellien halveksuvasti populisteiksi leimaamia ihmisiä kohtaan, esimerkiksi tuiki tavallisia englantilaisia, joita harmittaa kun heidän pubinsa - heidän luontevimmat turvapaikkansa kodin ulkopuolella - täyttyvät maahanmuuttajista, usein yhden kansallisuuden edustajista, intialaisista, puolalaisista. Se että leipomon tilalle tulee falafelravintola ei sinänsä ole mikään huononnus, ja täytyyhän puolalaistenkin saada käydä pubissa, mutta monet nykypäivän muutoksista ovat kyllä ilmeisiä huononnuksia. 

Merete Mazzarellan kirjat ovat yleensä takuuvarmoja herkkupaloja. Juhlista kotiin on suorastaan suosikkini. Odotinkin tuoreen Elämän tarkoitus -teoksen lukemista. Mazzarella käsittelee tuttuun rupattelevaan, kirjallisuudesta esimerkkejä tarjoilevaan, tyyliinsä elämän suuria aiheita. Mieleenpainuvinta on pohdinta siitä, miten tärkeää oman kulttuurin ja elämäntavan ylläpitäminen on elämän merkityksellisyyden kokemisen kannalta.

Ensimmäistä kertaa myös ärsyynnyin Mazzarellan tekstin äärellä. Vaikka kirjailija peräänkuuluttaa pakolaisten auttamista, kuultaa rivien välistä nimby-asennetta ("not in my back yard"). Lopulta me ihmiset olemme kuitenkin varsin samanlaisia kansallisuuteen katsomatta. Ennakkoluulot tulevat usein turhaan meidän ihmisten väliin. Kirjaa lukiessani mieleeni tulivat niin muslimituttavamme ja -naapurimme kuin vaihto-oppilasaikojeni hauska tapahtuma. Puolalaiset ystäväni nimittäin purskahtivat nauruun alettuani puhua heille suomea. Olin täydellisesti unohtanut, että he eivät olleetkaan samaa kansalaisuutta kanssani.

Helmet-lukuhaasteen kohta 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta. 

Saksan Neanderthal-museo herättää historian henkiin

Hei! Otimme osaa saksalaisiin häihin Düsseldorfissa. Kaupunkiin majoituttuamme annoin Googlen laulaa. Kiinnostavia lapsiperheille sopivia vierailukohteita ei ilmestynyt hakutuloksiin kovinkaan montaa. Onneksi yksi todella kiehtova riitti. Ruudulle lävähti tieto, että olimme noin 12 kilometrin päässä Neanderlaaksosta. Piti hieraista silmiä pari kertaa, sillä en ollut osannut edes haaveilla visiitistä tuohon rehevään laaksoon, josta ensimmäiset neandertalinihmisen luut löytyivät vuonna 1856.

Luiden löytöpaikan läheisyydessä sijaitsee vuonna 1996 valmistunut Neanderthal-museo. Usean kerroksen omaava museo tarjoaa runsaasti kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa. 22 euroa maksaneella perhelipulla saa mukavasti vastinetta, vaikka lapsille suunnattu toiminnallinen osuus on suunnattu vain saksankielentaitoisille. Koko museon, ja jopa luiden löytöpaikan, kattaa audio-opastus. Audion voi kuunnella joko saksaksi tai englanniksi. 

Ihmeteltävää riittää niin luulöydöissä kuin tunnelmallisessa, ja hieman jännittävässä, luolassakin, johon kävijä voi kurkistaa työntämällä päänsä sisään. Matka museossa eteni porukalla sujuvasti, sillä rakennus on kuin yksi iso kierreporras. Erillisiä huoneita ei ole, vaan näyttelyt seuraavat toisiaan museota ylöspäin kiivetessä. 

Opin neandertalilaisista ainakin sen että...

... he olivat nykyihmisiä lyhyempiä mutta lihaksikkaampia.

... heillä oli iso nenä ja heidän kallonsa oli nykyihmiseen verrattuna selvästi litteämpi ja isompi. 

... lihaksikkuuden vuoksi heidän energiantarpeensa oli huomattavasti suurempi kuin nykyihmisellä, mikä saattoi olla yksi merkittävä tekijä lajin sukupuuton takana.

... nykyihminen ei kehittynyt neandertalilaisesta, vaan lajit elivät rinnakkain noin 40 000 vuotta sitten. Tietyt geenilöydökset ovat saaneet tutkijat epäilemään, että nykyihmisnaiset ja neandertalilaismiehet olisivat mahdollisesti lisääntyneet keskenään. Esimerkiksi punapigmentin arvellaan olevan peräisin neandertalilaisilta. 

... heidän asuinalueensa ylsi Euroopasta Lähi-Itään ja Keski-Aasiaan. 

... he asuivat majoissa, valmistivat vaatteita eläinten nahoista, aseita ja työkaluja kivistä sekä jopa koruja ja taidetta. 

... he harjoittivat ainakin silloin tällöin kannibalismia. 

... he ovat todennäköisesti osanneet puhua, mutta kielen uskotaan olleen kehittymättömämpää kuin nykyihmisellä. Heidän äänensä oli korkeampi kuin nykyihmisellä. 

... heillä oli selvästi isompi näköaivokuori. Neandertalilaisten näkökyky olikin tarkempi kuin nykyihmisellä, mikä teki heistä hyviä metsästäjiä. 

... he huolehtivat klaaninsa vammautuneista ja vanhuksista.

... heidän hampaansa pysyivät hyväkuntoisina, sillä heidän ruokavaliossaan ei ollut paljon sokeripitoisia hiilihydraatteja. 

... neandertalilaisilla oli ekologisesti kestävämpi elämäntapa nykyihmiseen verrattuna, sillä he eivät viljelleet maata eivätkä pitäneet kotieläimiä. 

Pienestä lisähinnasta muistoksi saattoi valmistaa oman onnenlantin tai muuntaa oman profiilikuvansa valokuvakopissa neandertalilaisten piirteitä muistuttavaksi. Kaikkea kokemaansa saattoi lopuksi pohtia museon ylimmän tason terassikahvilassa. Paikan jättimäisten kakkupalojen hinta-laatusuhde on kohdallaan. Museon pihalta lähtee parisataa metriä pitkä reitti luiden löytöpaikalle. Lehtipuiden siimeksessä historia tuntuu hyvin konkreettiselta. Laaksossa aistii menneen lajin läsnäolon neandertalilaisten kauan sitten tähyilemässä maisemassa. 

Lukupiknik toimii!

Hei! Perheemme on vallannut aivan uudenlainen lukuinnostus. Huomasin nimittäin, että lapsillekin kirjat maittavat erityisen hyvin ulkoilmassa. Piknikreppumme onkin nykyään pullollaan kirjoja. Heinähattu ja Vilttitossu -kirjasarja on ollut alkukesän suosikkimme. 

Myös lautapelien pelaaminen on tuntunut hauskemmalta ulkosalla. Rings Up -peli meinasi unohtua kotona kaapin perukoille, mutta puistopelinä se on jälleen suosionsa huipulla. Pelaajat pysyvät vetreänä yrittäessään laittaa rinkulat oikeaan värijärjestykseen mahdollisimman nopeasti.

Lukupiknikin varusteet

- piknikhuopa

- kirjoja (lyhyet kirjat ovat hauskoja ulkona nautittavaksi, niitä napsii välipaloiksi leikin lomassa)

- eväät

- lautapeli vaihteluksi

- aurinkorasvaa, aurinkolasit ja hattu 

Richard Bach
Lokki Joonatan (Gummerus 2015)
Alkuteos Jonathan Livingston Seagull ilmestyi vuonna 1970
Valokuvat Russell Munson
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
125 sivua

Omakin lukujumitukseni haihtui lukupiknik-harrastuksen myötä. Richard Bachin Lokki Joonatan suorastaan lensi silmieni alla. Paljon kehuja kerännyt teos ei valitettavasti ollut teekupposeni, vaikka sen nopeasti ahmaisinkin. Kirjan teemoja ovat omien rajojen kokeilu ja unelmien tavoittelu muiden mielipiteistä välittämättä. Hienoista ajatuksista huolimatta kirja tuntui makuuni aivan liian siirappiselta. Nuorempana olisin todennäköisesti pitänyt lukemastani enemmän. 

Rivien välistä pilkahteli kuitenkin kiinnostavaa kritiikkiä uskontoja kohtaan. Lokki Joonatanista muodostuu uskonnollista johtajaa muistuttava hahmo. Joonatan kannustaa kanssalokkejaan etsimään elämälleen syvempää merkitystä lentämällä kovempaa ja korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin. Hänen seuraajansa kuitenkin unohtavat opit nopeasti ja lakkaavat harjoittelemasta. He rakentavat hienoja muistomerkkejä Lokki Joonatanille mutta eivät elä kuten hän opetti. 

"Arvoisa lokki Fletcher, oliko pyhällä lokki Joonatanilla harmaat vai kullanväriset silmät?" Kysyjä oli harmaasilmäinen lintu ja odotti epätoivoisesti juuri tiettyä vastausta.

"En minä tiedä! Unohtakaa sen silmät! Sillä oli... punaiset silmät! Miten sillä voisi olla mitään väliä? Se tuli kertomaan meille, että me osaamme lentää, jos vain havahdumme ja lakkaamme seisoskelemasta rannoilla juttelemassa jonkun silmien väristä!"

Helmet-lukuhaasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin. 

Kaksi feminististä teosta

Hanna Weselius
Alma! (WSOY 2016)
210 sivua

Sitä ennen ehtii kuitenkin selata puhelimen deittisovelluksen. Lakimiehen peukalo pyyhkii näyttöä tottuneesti. Ei mitään oikeasti kiinnostavaa. Miehiä autoilemassa, moottoripyöräilemässä, riippuliitämässä, moottoriveneilemässä, purjeveneilemässä, koskimelomassa, sukeltamassa, surffaamassa, vesihiihtämässä, helikoptereissa, lentämässä pienkoneita, ajamassa mönkijää, seinäkiipeilemässä, pyöräilemässä, moottorikelkkailemassa, juoksemassa maratonia, benjihyppäämässä, laskettelemassa, vuorikiipeilemässä. Kypäräpäisiä peililasisia ilmeettömiä naamatauluja kuin kommandoja tai kuin torakoita, kesät talvet urheilevia tuhohyönteisiä, ja sitten näiden kuvien vieressä lukee että olisipa onni löytää mukava naisihminen kainaloon. Kainaloon? Bensanhajuiseen ohjaamoon kököttämään vai? Lähtisinkö minä muka teidän matkaanne näkemättä teidän silmiänne? Teidän logiikallanne Gregor Samsalla olisi riittänyt naisia kaikille kuudelle jalalle. 

Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! täytti Helmet-lukuhaasteen kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Säveltäjä Alma Mahler oli minulle nimittäin tuttu vain nimeltä. Hän on yksi Weseliuksen vimmaisen kirjan hahmoista, ja nyt tiedänkin hänestä hieman enemmän.

Mahler oli säveltäjä, joka joutui luopumaan urastaan miehensä vaatimuksesta. Hänen tarinansa oli minulle ehdottomasti kirjan väkevintä antia. Olisin suonut sille tilaa kokonaisen romaanin verran.

Muutkin romaanin päähenkilöt ovat naisia. Lakimiehellä on suhde 16-vuotiaaseen maahanmuuttajanuorukaiseen. Yksinhuoltajaäiti puolestaan muistelee, kuinka jäi siivoamaan sotkut miesten kyllästyttyä arkeen.

Alma! oli minulle vaikea kirja. En päässyt sen kanssa vauhtiin. Henkilöt lipsuivat otteestani. Tunteita ja ajatuksia Alma! kuitenkin herätti ennätystahtia. Romaani sai minut pohtimaan vihan ja vihaisuuden eroa. Epäoikeudenmukaisuuden edessä on syytäkin olla vihainen, mutta oikeuttaako se vihan? Itse en usko vihan vievän mihinkään hyvään.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Aino Kallas

Sudenmorsian (Otava 1928)

96 sivua

Niin Aalo aitan kynnykseltä näki auringon, Luojan silmän, yhä alenemistansa alenevan, vihdoin marjanmatalaksi, ja senjälkeen tyystin katoavan, ja kohta ehtoo vilpeni.

Silloin Aalo taas samaiset sanat korvissansa kuuli, mitkä kerran sudenajoissa:

"Aalo, Aalo, — piikaiseni Aalo, — tuletkos sudeksi suolle!"

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätön käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseen veisi. 

Kysyin kirjastonhoitajalta vinkkiä lukuhaasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Sain kirjasuosituksia jopa kaksin kappalein. Päätinkin kuitata niistä ensimmäisellä, Aino Kallaksen Sudenmorsiamella, kohdan 3. Suomalainen klassikkokirja. 

Vanhahtava ja runollinen teksti tuntui alkuun haastavalta. Päähenkilöparin Aalon ja Priidikin suhteen syventyessä pääsin lopulta mystiikkaa huokuvan teoksen imuun. Romaanin lyyrinen kieli vei mukanaan.

Aalon päätyminen ihmissudeksi, sudenmorsiameksi, etenee vääjäämättömästi. Mutta mitä piilee tämän lyhyen kertomuksen takana? Onko se tarina susista, vai sittenkin tutummasta laumasta, meistä ihmisistä? Edustaako Aalo naista, joka huomaa kaipaavansa elämäänsä jotakin muutakin kuin perheenäidin roolin? Romaanissa Aalon teko ei jää tuomiotta. Omia polkujaan kulkevia ihmisiä ihmetellään, jopa hyljeksitään, tänäkin päivänä. Sudenmorsian onkin aito klassikko. Se ei vanhene ajan saatossa, vaan paljastaa ihmisluonnolle ominaisen piirteen vuosikymmenestä toiseen. Laumaan kuulumisen hinta on sopeutuminen joukkoon.

Kolme kielellisesti upeaa kirjaa ja arvonta

Surulintu (Like 2017)
Tuuli Salminen
263 sivua

Olen kulkenut öisin ympyrän jos toisenkin. Unettomat miehet saattavat käydä runollisiksi, ajatella, että uni ei tule, koska unet ovat kadotettuja päiviä, niitä joina miehellä oli vielä mahdollisuus valita toisin. Unet ovat kaukaisia valoja, toiveita siitä, että tulisi jotain, mikä purkaisi valheen, räjäyttäisi pöydän puhtaaksi ilman että kukaan siitä kärsisi.

Tuuli Salmisen esikoisteos Surulintu istui hyvin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. Sukutarina. Romaani kertoo fiktiivisen kirjailijan Jaakob Karan lähestyvästä kuolemasta ja tilanteen myötä purkautuvista sukusalaisuuksista. Jaakobin puolisolla Ellenillä on taakkanaan lapsuudessa koettu tragedia. Jaakob puolestaan piilottelee työhuoneensa laatikoissa tiukalle kerälle kääriytynyttä valhetta. 

Tunnelmaltaan romaani on viipyilevä. Teoksen rauhallinen poljento vaatii lukijalta keskittymistä. Vauhti kuitenkin kiihtyy loppua kohden ja romaani ehtii kerätä itseensä melkein saippuasarjamaisia piirteitä. Kieleltään Surulintu on vaikuttava. Romaanin loputtua toivoo, että edes osa kielen kauneudesta jäisi elämään lukijan mieleen. 

ARVONTA SUORITETTU. Surulinnun nappasi arvontaan Facebookin puolella osallistunut Maaria R., onnea! Postilaatikkooni kolahti kustantamosta kipale romaanista (lainasin lukemani kirjastosta). Osallistu Surulinnun arvontaan ilmoittamalla osallistumisesta kommenttiboksissa tai tykkäämällä postauksesta blogin Facebook-sivulla. Suoritan arvonnan lauantaina 27.5. klo 18.

Tyhjien sielujen saari (Like 2005)
Hanna Hauru
112 sivua

Tuntuu kummalliselta, että aina iloitsemme kevään tulosta. Kuitenkin se on vain nuorikko, jonka talvi raiskaa. Kesä olettaa, että kevät tappaa talven hänen tulonsa tieltä. 

Tämä kevät on raaka, koska se tappaa myös minut. 

Hanna Haurun pienoisromaanin Tyhjien sielujen saari asetin lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis. Teoksen kieli jatkaa samalla kauniilla, jopa runollisella, soinnilla kirjan raapivan julmasta aiheesta huolimatta.

Romaanissa spitaaliin sairastunut nuori nainen lähetetään suljetulle saarelle mieleltään sairastuneiden joukkoon. Hänet on erotettu vastasyntyneestä lapsestaan eikä edessä ole kuin lähestyvän kuoleman odottelu. Saaren pysähtyneessä tilassa luonnon vaihtelu vuodenaikojen mukaan korostuu. Sitä mukaa kun muu maailma ympärillä sumentuu, tarkentuu katse lähelle. Haurun tarina on rosoisen viiltävä.

Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016)
Jukka Viikilä
215 sivua

Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun?

Jukka Viikilän Finlandia-palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista teki kahden edellä mainitun lailla vaikutuksen kielellään. Punnitut, surumieliset päiväkirjamerkinnät paljastavat menestyneen arkkitehdin julkisivun takaa raskaita menetyksiä kokeneen perheenisän.

Romaanin parasta antia ovat Johan Carl Ludvig Engelin suunnittelemien rakennusten muovautumisen seuraaminen ja kurkistus 1800-luvun pimeään Helsinkiin. Syvällisten merkintöjen välityksellä tutustutaan lisäksi luovaa työtä tekevän ihmisen ajatuksiin ylipäänsä.

Fiktiiviset päiväkirjamerkinnät pysyttelevät kirjan ajan tasaisella, surumielisellä taajuudella. Vuosikymmenet eivät liiemmin eroa sävyltään toisistaan. Jäin kaipaamaan merkinnöiltä enemmän tilaa ihmissuhteiden kuvaamiselle. Minulle entuudestaan tuntematon Engel jäi fiktiivisenäkin hieman etäiseksi hahmoksi. Toisaalta henkilökohtaisen elämän niukkuus välitti viestin Engelin uransa vuoksi tekemistä uhrauksista. Akvarelleja Engelin kaupungista sai huomaamaan, kuinka lähellä menestys ja menetys toisiaan ovatkaan.

Kuittasin Akvarelleja Engelin kaupungista -romaanilla lukuhaasteen kohdan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.