Testissä Epäihmisyyden museo (vapaa pääsy)

Hei! Syksyn yksi must see -kohteeni oli Epäihmisyyden museo. Tämä Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin Toisten historia -hankkeen kolmas osa on esillä Helsingin Suvilahdessa. Projektin ensimmäinen osio oli vuonna 2013 kaksi viikkoa Kaapelitehtaalla majaillut Naudan Historian Museo. Toinen osa koostui vuonna 2014 Baltic Circle -festivaalilla esitetystä näytelmästä Oikeusjuttu, jossa käsiteltiin eläinten juridisia oikeuksia.

Ennakkovibat: Toisten historia -hanke on kiehtonut alusta asti, mutten ehtinyt nähdä aiempia osia. Nyt halusin ehdottomasti paikan päälle. Ihmisten suhteesta toisiin lajeihin tulee mieleeni ensimmäiseksi hyväksikäyttö, joten pelkäsin näyttelyn olevan rankkaa katsottavaa. Valmistauduinkin kääntymään ovelta takaisin, jos museo ei soveltuisi lapsiperheelle.

Saavutettavuus & sopivuus: Suvilahdessa on tullut käytyä ennenkin, joten Tiivistämössä (rakennus 5) sijaitsevaan museoon oli helppo löytää. Paikansimme vielä rakennuksen alueen sisäänkäynnin vierustalta löytyvästä kyltistä. Perillä tiedustelin museon soveltumista lapsille. Ystävällinen työntekijä ohjeisti englanniksi näyttelyn sopivan myös lapsiperheelle, vaikka tekstiä museossa olisikin kuulemma runsaasti. 

Ensivaikutelma: "Onpas näyttely pieni." Aihe on niin mielenkiintoinen, että rinnassa ailahti pieni pettymys. Tutkailimme seinille heijastettuja tekstejä. Lapsia kiehtoi mahdollisuus kuunnella tekstejä kuulokkeilla sekä kankaaseen varjonsa heittävä susi. Olimme jo lähdössä pois, kun huomasimme näyttelyn elävän. Tekstit alkoivat vaihtua, kuvat muuttua ja valaistus pimentyä. 

Kokemus: "Tämähän on hieno! Onneksi emme lähteneet liian hätäisesti pois." Pienehköön tilaan on mahdutettu heijastuksia vaihtamalla runsaasti tietoa. Tunnin syklissä pyörivä näyttely muuttuu jatkuvasti myös tunnelmaltaan. Välillä tila vajoaa miltei täydelliseen pimeyteen. Seuraavassa hetkessä katsoja säikähtää, menikö jotain mönkään, kun heijastuksena näytetään rätisevää kuvaa tai seinät huutavat hyvän aikaa tyhjyyttään. Näyttelylle kannattaa antaa aikaa, sillä se totisesti yllättää. 

Sisältö: Epäihmisyyden museo herättelee huomaamaan, miten vahvasti jaamme muita eläinlajeja hyviin ja huonoihin sen mukaan, mikä niiden suhde meihin itseemme on. Torakat ovat inhottavia, lehmät hyödyllisiä. Ylätekstinä kaikelle kulkee jako ihmisiin ja niihin muihin. Toisiin. Millaista maapallolla olisi, jos ihminen ei olisi erottanut itseään toisista lajeista ja asettautunut muiden yläpuolelle?

Jälkimaku: Hyvälle näyttelykokemukselle ominaisesti mukaani lähti jotain pysyvää. Epäihmisyyden museo muutti suhtautumistani eri eläinlajeihin. Näyttely herätti minussa myös uusia ajatuksia. Millainen suhteemme muihin lajeihin olisi, jos meillä olisi yhä häntä eikä vain sen surkastumaa? Olisiko häntä ollut hyvä ja tarpeellinen muistutus siitä, että olemme kaikki samalla tavalla osa maailmaa? Ettei kukaan ole toinen.

Oheisjuttuja: Tutkailin paikalle pystytetyn pop up -kirjakaupan hyllyä, jossa on tarjolla toinen toistaan houkuttelevampia kirjoja. Useat teoksista irtoavat vitosella (muun muassa Gustafssonin Huorasatu) tai kympillä (kuten He eivät tiedä mitä tekevät ja Eläimet yhteiskunnassa). Lopuksi siirryimme herkuttelemaan näyttelyn ajan toimivaan vegaaniseen Cafe Empathyyn, jossa nautimme mustikkaisesta raakakakusta ja ystävällisestä palvelusta. 

Epäihmisyyden museo Helsingin Suvilahdessa 29.9.2016 asti (maanantaisin suljettu). Vapaa pääsy. Cafe Empathyssa järjestetään näyttelyyn liittyvää ilmaisohjelmaa, josta voi lukea lisää täältä. 

Arvotaan kuuma Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Kansi: Jenni Noponen
Kustantamo: Gummerus 2016
Sivuja: 234
★★★★+

ARVONTA SUORITETTU. Random.org arpoi voittajaksi 12. kommentoineen Pitsin, onnea! Lähetäthän minulle osoitteesi sähköpostiini pihinainen(at)gmail.com, niin laitan kirjan postiin. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!

Minä olen tässä, on yö, mutta pimeää ei ole, yön lepoa ei ole. On loputon, huutava hiljaisuus, räjähdys joka repii, raastaa minut rikki samalla tavalla kuin monet pojat rintamalla. Minä olen ehjä, minä olen surkea vitsi, minun kanssani tekee kaikkivaltias koetta, minä olen kärpänen, jolta voi repäistä jalat. Sokkopaarma jota lyödään. Made koukussa ensijään alla, odottamassa iskua. 

Hei! Kirjabloggaajanakin aiemmin tunnetun Minna Rytisalon Lempi mietitytti minua etukäteen. Kirjan kieltä on kehuttu kauniiksi ja pohdin, olisiko siinä kuitenkin rosoa, jottei tekstin teho häviäisi monotoniseen viehättävyyteen. Pian lukemisen aloitettuani huomasin ilahtuneena, ettei Rytisalon kielen kauneus ole hentoa huokailua, vaan voimakasta ja paikoilleen loksahtelevaa. Yhtä aikaa lujaa ja lempeää.

Kirjan päähenkilö on nuori ja kaunis Lempi, joka on kadonnut. Kolme hänet tuntenutta jakaa romaanissa mieli- ja muistikuvansa Lempistä. Puoliso Viljami näkee hänet rakkautensa läpi virheettömänä, piikatyttö Ellin puhetta värittää kateus. Analyyttisimmin Lempistä ja hänen valinnoistaan kertoo hänen kaksoissiskonsa. Vaikka kertojat tuntuvat ensivilkaisulla puhuvan Lempistä, paljastavat he lopulta enemmän itsestään ja siitä, miten katoaminen vaikutti heihin. Lempi on romaani siitä, kuinka yhden ihmisen tekemä valinta muuttaa muiden elämää. 

Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lempi sijoittuu Lapin sodan kynnykselle ja sen jälkeiseen aikaan. Kirjassa ollaan pääosin Rovaniemen kauppalan maisemissa ja sen lähistöllä. Rovaniemellä kasvaneena ja saksalaisista sotilaista isovanhemmiltani tarinoita kuulleena aihe ei ollut minulle uusi mutta silti mielenkiintoinen. Monen saksalaissotilaaseen rakastuneen rovaniemeläisnaisen elämä meni kauppalan tavoin sirpaleiksi sotilaiden muututtua hetkessä ystävistä vihollisiksi. 

Lempi jättää jälkimauksi pienen alakulon. Nuoret ponnistavat Lempin ja muiden kirjan hahmojen tapaan elämää kohti toiveikkaana. Keski-ikää lähestyvänä haluaisin valmistaa nuoria elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Ennen asiat olivat vielä huonommin. Luottavaisin mielin kumppanin matkaan lähtevälle tuli usein täytenä yllätyksenä, että puolisolla saattoi olla alkoholiongelma tai taipumus perheväkivaltaan. Oman kodin kokemukset olivat nuorelle ainoa malli ja tietämys parisuhteesta ja perhe-elämästä. 

Toisaalta mietin, etten itsekään olisi nuorena suostunut ottamaan neuvoja vastaan. Tärkeintä olisikin vahvistaa nuorten uskoa siihen, että vastoinkäymisistä pääsee yli. Ja jos jokin elämänvalinta osoittautuu vääräksi, on aina mahdollisuus muuttaa suuntaa. Lempissä minulle hätkähdyttävintä oli myötätunnon puuttuminen itseä ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Myötätunto olisi voinut ollut se vipu, jolla kohtalonomaisesti uuteen, kivuliaaseen asentoon nytkähtävä kaikkeus olisi ollut mahdollista uudelleennytkäyttää kohti valoa. 

Lempin on lukenut muun muassa Villis, joka kuvaa romaanin olevan tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. 

Osallistu tämän kuuman uutuusromaanin arvontaan jättämällä kommentti, jossa kerrot haluavasi mukaan. Kirja on kerran luettu. Suoritan arvonnan viikon päästä sunnuntaina 18.9. klo 18. Kaikki voivat osallistua ja kukin saa yhden arvan.

Menovinkki: Somecity Päivälehden museossa

Hei! Sosiaalisen median perussääntöjä lapsille esittelevä Somecity - vapaus viestiä on nähtävissä ilmaiseksi 30. lokakuuta asti. Päivälehden museossa esillä oleva näyttely on kooltaan pieni mutta sisältää mukavan määrän puuhailtavaa ja katseltavaa. Somen pelisääntöjä löytyy värikkäistä seinästripeistä, joissa muistutetaan muun muassa kuvien tekijänoikeuksista. Somekiusaamistakin sivutaan. Toiminnallisuutta on paljon. Näyttelyssä voi piirtää oman emojin, stailata pehmoleluja valokuvausta varten, pelata koronaa ja keilata. Seiniltä löytyy pieniä televisioruutuja, joista voi katsella näyteltyjä someen liittyviä esimerkkejä. 

Somecity on kävijälle hauska ja kepeä kokemus mutta pitää sisällään vakaviakin teemoja. Näyttelystä voi löytää hieman kantaaottavuuttakin. Somecity muistuttaa, ettei lapsesta välttämättä tunnu kivalta, jos hänestä laitetaan hassuja kuvia nettiin. Korona-peli puolestaan kuljetti minut 80-luvulle ja sai miettimään, oliko puuhailu ennen somea jopa sosiaalisempaa.

Sosiaalinen media on joka tapauksessa ilmeisen vahvasti ja pysyvästi läsnä, jos ei vielä meidän aikuisten, niin nuorten ja tulevien sukupolvien arjessa. Itselle tuli heti monia positiivisia asioita mieleen omaa somesuhdettani miettiessäni. Some on ollut mainio piristysruiske pikkulapsiaikana päiväuniaikaan ja keino olla yhteyksissä muihin aikuisiin. Moni uhmapäivä tuntui kevyemmältä Facebookissa humoristisesti keskustellessa. Facebookin kautta on tullut sovittua monet tapaamiset sekä kierrätettyä tavaraa ja vaatetta.

Somella on kuitenkin myös negatiivisia lieveilmiöitä. Tunnistan itsessäni taipumuksen addiktoitua sosiaaliseen mediaan sekä vaikeuden rauhoittua pitempien tekstien äärelle sirpaleisen somevirran jälkeen. Olen siirtynyt Facebookista pitkälti Twitteriin, ja alkuun uusi somesovellus tuntui omaavan vain hyviä puolia. Kekseliäät twiitit naurattavat ja uutislinkkejä sisältävät tarjoavat infoa. Aika pian kuitenkin huomasin Twitterin raadollisemmankin puolen. Seuraajien määrä on osalle se tärkein juttu. Seuraajaksi liitytään ja sieltä poistutaan, jos ei itse ala toisen seuraajaksi. Osa on klikannut minunkin seuraajakseni itsensä jo yli kymmenen kertaa. Ja poistunut samanmoisen määrän verran. Vaikka toiminta on taktiikkaa, tuntuu se minusta välillä kiusaamiselta. Suurin osa twittertileistä on ihmisten ylläpitämiä, joten toivoisin, että kohtelisimme toisiamme ihmisinä myös somessa. Emme vain välineinä oman etumme saavuttamiseksi.

Somecityn kaltaisille näyttelyille on siis paikkansa. Sosiaalinen media on hieman kuin rakkaus, jolle ei voi laatia kaikkien allekirjoittamia virallisia pelisääntöjä rangaistuksineen. Suosituksia ja keskustelua somemoraalista mahtuisi maailmaan kuitenkin mielestäni enemmänkin. Somecity onkin tervetullut päänavaus tällä saralla.

Somecity Päivälehden museossa osoitteessa Ludviginkatu 2-4. Avoinna ma-su klo 11-17. Vapaa pääsy.

Emännöitsijä tutustuttaa Albert Edelfeltiin

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Kustantamo: Otava 2015
Sivuja: 447
★★★★+
(Pokkari saatu kustantamosta)

Siinä oli Albert-herraltakin yksi kuva, jonka nimi oli Suru. Jotenkin se kouraisi sydänalasta, vaikkei kuvassa ollut muuta kuin piikatyttö ja nuori mies, jotka istuivat kivellä aidan vieressä murheen murtamina. Tyttö oli kätkenyt kasvonsa esiliinan helmaan, mutta mies tuijotti synkkänä eteensä. Olikohan niiltä rakkaus loppunut vai lapsi kuollut?

Hei! Enni Mustosen eli kirjailija Kirsti Mannisen kirjoittaman Syrjästäkatsojan tarinoita -kirjasarjan kolmas osa Emännöitsijä oli ainakin yhtä vahva lukukokemus kuin ensimmäinen osa Paimentyttö. Kolmannesta osasta tekee mielenkiintoisen se, että Ida-piika pestautuu Albert Edelfeltin kodinhoitajaksi. Tutuksi tulevat vatsavaivoista kärsinyt, erittäin työteliäs, naistenmiehenäkin tunnettu Albert-herra, tämän taide ja 1900-luvun alun Helsinki. 

Idan ja Albertin elämää seurataan viiden vuoden ajan. Kulttuurista kiinnostuneen Idan mukana kipaistaan Ateneumin rappuset ylös ja piipahdellaan tiuhaan kansankirjastossa Rikhardinkadulla. Nautin jälleen eniten kirjan historiallisesta annista. Edelfeltin maalauksiakin on tullut silmäiltyä romaanin lukemisen jälkeen entistäkin kiinnostuneempana.

Emännöitsijästä löytyy aiempiin osiin verrattuna mielestäni vahvempi romanttinen juoni. Tai sitten kiinnitin vain enemmän huomiota Idan ja Albertin välille kehittyvään suhteeseem. Idalla kun on nyt ensimmäistä kertaa romanttista vipinää tunnetun henkilön kanssa. Suhdetta kuvataan kuitenkin hyvin hienovaraisesti. Romanssin realisoituminen meni minulta aluksi jopa hieman ohi. Olisinkin toivonut yksityiskohtaisempaa kuvausta tältä osin. Mutta toisaalta hyvä näin. Nyt romaani ei lipsahda liikaa romanttisen hömpän puolelle.

Teoksen ovat lukeneet myös Mari Saavalainen (joka toteaa, että Emännöitsijän voi ottaa luettavaksi aivan hyvin, vaikka edellisiä kirjoja ei olisi lukenutkaan), Krista (jonka mielestä Emännöitsijä oli mahtava) ja Mai Laakso (joka kiittää Enni Mustosta tarkoista historiallisista miljöökuvauksista, historiallisista henkilöistä ja tietysti ihanan Idan tarinoista).

Korkeanpaikankammoinen Tallinnan kaupunginmuurilla

Muuria katsellessa idea tuntui jostain syystä hyvältä.

Hei! Korkeanpaikankammoiseksi omaan omituisen vahvan viehtymyksen kiivetä yläilmoihin. Vilnan televisiotorni oli yksi mieleenpainuva kokemus. Pietarinkirkon kupolissakin on tullut jalat vetelänä pohdittua, miksi ihmeessä päädyin taas tähän tilanteeseen. Viime kesän idea nousta Tallinnan kaupunginmuurille oli näihin verrattuna lempeä kokemus. Jalat löivät kuitenkin loukkua nytkin.

Bongasin laivassa Tallinnan esitteestä mahdollisuuden nousta keskiaikaiselle muurille ja tutustua kolmeen muurin torneista. Paikka löytyi melko helposti vanhankaupungin sataman puoleisesta sisäänkäynnistä saapuessamme. Vastassa oli mukava työntekijä, joka nelihenkiseltä perheeltämme yhteensä viisi euroa rahastettuaan viittilöi meitä kiipeämään betoniset kierreportaat ylös. Jo ensimmäisellä askelmalla tajusin tehneeni virheen. Onneksi jyrkiltä kierreportailta ei nähnyt pimeyden takia kunnolla alaspäin. Tiukka ote kaiteesta, syvä hengitys ja askellus kohti muurin tasannetta.

Kierreportaat eivät sovellu heikoille polville ja hermoille.

Koettelemukset eivät päättyneet ylhäällä parinkymmenen metrin korkeudessa, sillä tajusin olevani keskiaikaisen kivikasan päällä (joka mureni varmasti hetki hetkeltä) eivätkä puukaiteetkaan näyttäneet vahvoilta. Lapset kirmailivat riemuissaan muurilla leikkien puolustavansa kaupunkia. Itse etenin seinään nojaillen, lapsia paikan vaaroista varoitellen ja rukoillen, ettei meidän tarvitsisisi palata kierreportaita pitkin vaan lopusta löytyisi luiska, jota pitkin askeltaa alas hyvillä mielin.

Puiset kaiteet eivät rentouttaneet.

Kokosin itseni ja tutustuin jopa osittain kahteen torniinkin. Tornien sisätilojen tilavuus hämmästytti. Jäin kuitenkin suosiolla tornien alempaan kerrokseen odottelemaan, kun muu perhe tutki yläkerroksia ja tähysteli Tallinnan maisemia. Myönnän katselleeni tilavaa tornia sillä silmällä, jos en uskaltaisi palata maan tasalle. Ihan mukavan sisustuksen paikkaan saisi. Talvella voisi tosin olla kylmää ja vetoista. 

Tulevan kotini ikkuna?

Muurin lopusta ei sitten löytynyt haaveilemaani loivaa liuskaa. Oli käännyttävä takaisin ja suunnattava kohti kierreportaita. Ajatus viidestä tallinnalaisesta palomiehestä kantamassa rimpuilevaa minua alas sai ottamaan askelia. Täältä oli tultava alas joko rauhanomaisesti tai huomiota herättäen. Jälkimmäinen ei kiehtonut, joten asetin puolison turvamuuriksi eteeni ja lähdimme laskeutumaan. Hitaasti edeten pääsin alas. Kadulla alkoi jo hymyilyttää ja mieleen tulla hyviäkin puolia muurilla käymisestä. Panikoimiseni lomassa oli tullut tehtyä ikimuistoinen piipahdus keskiaikaisen ritarin maisemassa. 

Sisäänkäynti muurille löytyy Väike-Kloostrin ja Suur-Kloostrin kulmasta. Sisäänpääsymaksu aikuiselta 2 e, lapselta 1 e.

Turvallisesti maan kamaralla.