sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Keskivaikea vuosi – kun elämäntilanne tuntuu hallitsemattomalta


Keikalla Wickström vitsaili: "Mä en vihaa mun lapsia. Mä vihaan mun elämää."
Ajatus kai tarttui. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta vastustusta valitsemaani elämää kohtaan, ja penseyden mukana seuraa, kuten aina, yhtä voimakas syyllisyys. Mikä elämässäni on muka vialla? Miksen voi arvostaa sitä hyvää, mikä minulle on annettu? Miksen osaa päästää irti itsekkyydestäni ja yrittää enemmän?

Hei! Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S 2016) sopii moneen Helmet-lukuhaasteen kohtaan. Sanna-Reeta Meilahden luoma ulkoasu on hehkuvuudessaan viehättävä (kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis). Omaelämäkerrallinen teos perheenäidin masennuksesta sopii myös kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Itselleni viimeinen sysäys kirjan lukemiseen oli teoksen esiintyminen useamman kirjabloggaajan Blogistanian Tieto 2016 -listauksissa (kohta 2. Kirjablogissa kehuttu kirja). 

Lähdin lukemaan kirjaa masennuskertomuksena mutta sainkin jotakin paljon laajempaa. Olemme tottuneet puhumaan masennuksesta vahvasti työelämään liittyvänä sairautena. Naistenlehtien tositarinoista on kerta toisensa jälkeen ilmennyt, kuinka hallitsemattomalta tuntunut työtaakka on johtanut uupumuksen ja burnoutin kautta masennukseen. Vanhatalo tuo masennuksesta esiin toisen puolen. Mitä jos koko elämäntapa tuntuu väärältä ja hallitsemattomalta? Saako äiti vieläkään luovuttaa suurinta vastuuta arjen pyörittämisestä isälle, vai tuomitseeko äiti ainakin itse itsensä helvetillisellä syyllisyydellä?

Keskivaikea vuosi esittelee perheenäidin, joka on monella tapaa erityislaatuinen mutta silti monelle yllättävän tuttu. Vanhatalo kirjoitti ylioppilaskirjoituksissa yhdeksän laudaturia ja jatkoi menestystarinalta näyttävää elämäänsä julkaisemalla useita romaaneja ison kustantamon kautta. Miten tällaiseen poikkeuksellisuuteen voisi sitten samastua? Siten, että Vanhatalo koki kaiken jälkeen epäonnistuneensa. Menestystä ei tullut riittävästi. Monelle suorittajalle tarina on tuttu. Harva asia riittää. Pyyteettömän rakkauden vastaanottaminen ja itseä kohtaan tunteminen on suorittamaan tottuneelle jotakin käsittämätöntä. 

Vanhatalon vuoden mittainen kuvaus masennuksesta on ennen kaikkea tarina temperamentin ja sisältä- ja ulkoapäin tulevien vaatimusten kamppailusta. Introvertti kaipaisi omaa rauhaa mutta suorittajaluonne ruoskii itseä, jos jouluja ja kesiä ei vietetä sukulaisten ympäröimänä. Perheenisä nauttii lasten kanssa peuhaamisesta, mutta äiti suomii silti jatkuvasti itseään tuntemastaan inhosta leikkimistä kohtaan. Oma persoona tuntuu jatkuvasti riittämättömältä. Rimpuilu tilanteessa, joka ei tule muuttumaan, tuntuu silkalta energian tuhlaamiselta. Miksi isä, joka ei koe pikkulapsiarkea omakseen, tuntuu yhä pääsevän vähemmillä itsesyytöksillä kuin äiti? Keskivaikea vuosi onkin tärkeä teos herätellessään nykyisiä ja tulevia vanhempia: työnjako on tehtävä perheessä vahvuuksien, ei sukupuolen mukaan. 

Kirja herätti minut pohtimaan omaa temperamenttiani. Olen kipuillut introverttiyttäni ja yrittänyt muuttaa itseäni ulospäinsuuntautuneeksi ekstrovertiksi. Ekstroverttejä tunnuttiin ainakin omassa lapsuudessani arvostavan enemmän kuin kaltaisiani tylsiä introverttejä. Ei siis ihme, että olen koettanut muuttaa itseäni, vaikka ekstrovertiltä näyttävä käyttäytyminen on vienyt aivan hirveästi energiaa. Välillä olen ollut sekaisin siitä, kumpaa edes lopulta olen. Temperamenttipiirteidensä kanssa ei kannattaisi leikkiä. 

Jos introvertti ei tunnista tai hyväksy ominaislaatuaan, hän yrittää loputtomasti mukautua toisten odotuksiin ja sosiaalisen elämän vaatimuksiin. Tämä ajaa hänet joko syvälle uupumukseen tai epäonnistuu muutoin. 

Kirjan luettuani jäin miettimään, miten hallitsemattomalta tuntuvaa elämäntapaa voisi sitten muokata? Tiedän vanhempia, jotka eivät koe pikkulapsiarkea omakseen mutta selviävät silti suht kivuttomasti. Yhdistävä tekijä tuntuu olevan liiallisen kiltteyden karistaminen. He eivät yritä muuttua sellaiseksi, jota he eivät ole. Leikkimistä inhoavan vanhemman ei täydy leikkiä lasten kanssa. Hän voi julistaa perheelleen, ettei hän leiki. Ikinä. Hän voi tehdä jotakin, mikä tuntuu luontevammalta. Hän voi lukea lapselle, katsoa yhdessä televisiota tai leffoja. Lapsi ei kärsi siitä, että vanhempi ei suostu kaikkeen. Onnettomasta vanhemmasta sen sijaan todennäköisemmin. 

Lentokoneen happimaskivertausta käytetään usein, ja se onkin osuva. Vanhemman on huolehdittava omasta jaksamisestaan pystyäkseen huolehtimaan lapsista. Onneksi en ole kauheasti välittänyt, miltä omat hengähdystaukoni ovat ulospäin näyttäneet. Olen saanut puolisoltani lahjaksi päivän tai viikonlopun mittaisia luku- ja leffamaratoneja, olen ostanut halvan Tallinnan päiväristeilyn ja viettänyt koko päivän hytin hellivässä hiljaisuudessa. Olen jäänyt miltei joka pääsiäisloma kotiin muun perheen sukuloidessa toisella paikkakunnalla. 

Kasvatuksen kahdeksi ohjenuoraksi mainitaan usein ehdoitta rakastaminen ja rajojen asettaminen. Samat kaksi sääntöä ovat äärimmäisen tärkeitä myös vanhempaa itseään kohtaan. Täydellisyyttä tavoittelevat vanhemmat ovat yliedustettuja uupuneiden vanhempien joukossa.

Goodreads-tähdet: ★ really liked it

52 kommenttia:

  1. Sinun miehesi on oppinut tuntemaan sinut hyvin, kun hän antaa lahjoiksi vapaahetkiä. Ja sinä tietysti annat miehellesi lahjaksi vapaahetkiä <3
    Keskivaikea vuosi jo nimeltään harhauttaa, sillä masennushan ei ollut ensimmäinen kerta kirjailijan elämässä, vaan se toistui. Kirja on kuitenkin suorapuheinen kertomus masennusta sairastavasta ihmisestä. Kirjailija on suorittaja, joten hän sai todella paljon aikaiseksi, vaikka sairasti masennusta. Lehtiin valmistui artikkeleita ja pari kirjaa valmistui ja remonttikin edistyi ja juokseminen helpotti pahaa oloa.
    Oma kokemukseni henkilöistä, jotka sairastavat masennusta esim. keskivaikeaa ja vaikeaa masennusta on sellainen, että ihmiset käpertyvät itseensä ja sairauteen, ovat itkuisia, eivätkä pysty eivätkä halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tuntemani ihmiset eivät pysty töihin, opiskelemaan, siivoamaan eivätkä huolehtimaan itsestään ja hygieniastaan. He eivät ole introvertteja ja en liittäisi sitä masennukseen. Masennus vaikuttaa ihmisen aivotoimintaan ja muuttaa sitä. Toisinaan tarvitaan sähköshokkeja ja sairaalahoitoa masennuksen hoitoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksia herättäneestä kommentistasi! Molemmat vanhemmat saavat onneksi runsaasti omaa aikaa. Lopulta olemme selvinneet melko kivuttomasti pikkulapsivaiheesta. Jo ennen lapsia totesin miehelle, että minäkin haluan nauttia lapsista enkä palaa loppuun. Puhe on kantanut pitkälle. Yksi uuvahtaminen minulle kävi (osui muitakin uuvuttavia asioita yhtä aikaa), mutta pääsin jaloilleni onneksi melko nopeasti.

      Jos introverttiys aiheuttaa vahvoja riittämättömyyden tunteita pitkällä aikavälillä, uskon sen kuluttavan ihmistä aivoja myöten. Introverttiytensä tunnistava ja sen kanssa sovussa elävä ei kuitenkaan varmastikaan ole sen alttiimpi masennukselle kuin ekstroverttikään (näin mututuntumana).

      Poista
  2. Keskivaikea vuosi on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. En ole koskaan mieltänyt masennusta mitenkään temperamenttiin liittyväksi. Toisaalta ajatus väkisin sosialisoimisesta tai vasten tahtoaan yksin olemisesta tuntuu ymmärrettävästi raskaalta asialta. Täytyypä nostaa tätä vähän korkeammalle lukupinoon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan myötä tuli pohdittua temperamentin ja perhe-elämän suhdetta kunnolla ensimmäistä kertaa. Ja sitä, miksi lapsiperhearki uuvuttaa toiset nopeammin kuin toiset. Toivon, että tulevat vanhemmat eivät olisi niin ankaria itselleen ja vanhempien vahvuuksia pohdittaisiin enemmän. Jokaiselle kun varmasti löytyy se omalta tuntuva tapa olla vanhempi, jos vain tahtoa sen löytämiseen on (ja kummallekin vanhemmalle annetaan mahdollisuus omien vahvuuksien hyödyntämiseen). Mielenkiintoinen kirja siis, ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi. :)

      Poista
  3. Minä pidin tästä kovasti. Kaikessa omakohtaisuudessaan teos tuntui hienon rehelliseltä kuvaukselta siitä, kun kaikki ei sujukaan kuten pitäisi. Vanhatalo kirjoittaa taitavasti, pitäisi hänen muuhunkin tuotantoonsa tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut kaikki häneltä Veera Vaahtera -nimellä julkaistut chick lit -kirjat ja ne ovat mielestäni huippuja. Nyt nappasin luettavaksi vakavampaakin kaunoa. Hän on todellakin taitava kirjoittaja. :)

      Poista
  4. Minulle on jäänyt tästä kirjasta päällimmäiseksi mieleen se, miten paljon kirjan perheenäiti yrittää ravistella masennusta pois itsestään. Tunnollisuuteen tottuneena hän laatii ohjelmia, joilla selättäisi pahan olon. Ajattelin lukiessani, että voi kun hän osaisi rentoutua, mutta ei tekisi siitäkin suoritusta. Introverttiys oli sitten löytö, joka antoi hänelle työkaluja, luvan levätä ja olla itsekseen.

    Minulla on sama juttu. Ilman paljoa omaa aikaa en selviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla kävi mielessä, etten edes masentumattomana saisi itseäni kirjaamaan joka päivä ylös tunnetilojani. Hän on todella tunnollinen. Jokainen suorittaja taitaa jossakin vaiheessa ottaa pienemmän tai suuremman pohjakosketuksen, jonka kautta irrottautua täydellisyyden tavoittelusta, tunnollisuudesta ja liiallisesta kiltteydestä. Tuntui, että kirjan lopussa kirjailija on enemmän sinut sen kanssa, ettei elämää pysty lopulta kovinkaan paljon hallitsemaan.

      Poista
  5. Luin Keskivaikean vuoden muutamia viikkoja sitten, en niinkään masennusteeman kuin sen takia, että lehtihaastattelussa Vanhatalo jo kertoi introvertin äidin haasteellisesta elämästä. Tämä kirja meni minulla niin ihon alle, etten pystynyt lopettamaan lukemista enkä myöskään tule postaamaan tästä. Vanhatalo on kokenut paljon samanlaista kuin minä silloin kun omat lapseni olivat pieniä. En vain harmikseni silloin ymmärtänyt omaa introverttiä luonnettani niin paljon, että olisin osannut vaatia puolisolta vapaahetkiä tai osannut paremmin tiedostaa omat tarpeeni. Pääsin kyllä silloin ja pääsen yhä toisinaan matkustamaan ihan itsekseni ja nyt myöhemmin tiedostan enemmän sen, miten tarvitsen oman tilani ja rauhani. Eikä se ole pois lapsiltani millään tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno tuo viimeinen lauseesi. Oman tilan ja hengähdystaukojen tarve ei ole lapsilta pois. Usein juuri me äidit koemme itsemme jotenkin täysin korvaamattomiksi. Jäin pohtimaan, annammeko varmasti isillekin mahdollisuuden olla yhtä suuressa vanhemmuuden roolissa. Tässäkin kirjassa oli hienoa huomata, kuinka isä osasi hoitaa lapsia aivan yhtä hyvin kuin äiti, kenties paremminkin.

      Poista
    2. Nämä teidän kommenttinne ovat minulle mannaa. Olen kokenut nuorena äitinä ympäristöltä paheksuntaa siitä, että ampaisin omille lomille ja kesäkursseille, kaikki olisi pitänyt tehdä perheenä. Nämä lomat olivat kuitenkin henkireikä, jonka avulla jaksoin aloittaa syksyllä työt koulussa ja olla illat lasten kanssa. Pari viikkoa vuodessa itse valittua aikaa, sitäkään ei äideille suotaisi.
      Nyt kun meillä on joskus vieraita, joilla on eri kiinnostukset kuin minulla ja joudun kuitenkin liepeilemään siinä mukana, esim. katsomaan urheilukisoja, niin väsyn todellakin ja olen superonnellinen, kun pääsen omaan olooni.
      Ymmärrän täysin miniöitäni, jotka jäävät usein kotiin poikien ja lapsenlasten tullessa meille. Toisen kodissa ei kuitenkaan rentoudu samalla tavlla kuin omien vanhempien luona.

      Poista
    3. Hienoa että pidit pääsi ja lähdit omille lomille, vaikka ennen suhtautuminen äitien omaan aikaan ja tilaan oli varmasti vieläkin nihkeämpää. Onneksi olen itsekin sillä tavalla jääräpäinen, että suostun miettimään vain sitä, mikä on loppupeleissä perheellemme parasta. Happea on saatava välillä itse kunkin. :)

      Poista
    4. Kun appivanhemmat vielä elivät, olivat poikamme isänsä kanssa toisinaan kesäisin mökeillä heidän kanssaan kun minä jäin kotiin tai olin työmatkoilla. Anoppini oli niin vahva persoona ja pojat hänelle niin tärkeitä, että annoin mieluusti hänelle "omaa aikaa" lastenlastensa kanssa. Ei ollut miniä katsomassa mitä herkkuja syötetään tai meneekö jokin muu asia nyt "väärin" :).

      Poista
    5. Mietin yhä, että on hölmöä, että meillä on ihanteena Maija Poppas -tyylinen vanhemmuus. Introvertti vanhempi ei voi kuin pettyä itseensä. Itse olen saanut kuulla tylsästä introvertistä luonteestani, mikä on saanut ainakin itseni vastareaktiona arvostamaan kaikkia temperamentteja. Perheessämme onkin temperamentteja äärilaidasta toiseen ja kaikki saavat olla oma itsensä. Mikään temperamentti ei ole toista parempi.

      Myönnän suivaantuneeni, kun eräs perheemme ulkopuolinen henkilö totesi minulle jokin aika sitten, että lapsemme tulevat aikuisena varmasti sanomaan minulle, että olen ärsyttävä hissutteleva vanhempi. Kukaan ei ole täydellinen vanhempi, mutta en myöskään pyri olemaan lastemme bestis, vaan järjen äänen edustaja. Vanhemmilta vaaditaan mielestäni nykyään kohtuuttomiakin asioita. Pitäisi olla hirvittävän hauskakin, turvallinen vanhemmuus ei enää riitä. Minua harmittaa sellaisten vanhempien puolesta, jotka kokevat epäonnistuneensa vanhempina, jos eivät ole yltäneet seuralliseen vanhemmuuteen. Tavisvanhemmuus on tosi jees. :)

      Poista
  6. Luin tämän kesällä ja pidin kovasti, ei ollut ollenkaan liian masentava kirja. Ns. äitimyytti ja hyvän vaimon myytti elävät vahvasti vieläkin. Pitää tehdä sitä, pitää tehdä tätä. Näin Vanhatalon myös tv:ssä puhumassa introverttisesta persoonallisuudesta, olisikohan ollut Inhimillinen tekijä. Itsekin olen enemmän intro- kuin ekstrovertti. Nykyinen puoliso antaa onneksi tilaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kun nostit esiin, ettei kirja ole liian masentava. Keskivaikea vuoden uskaltaa lukea herkempikin. Kirja ei rämmi liian syvissä vesissä vaan on monipuolista pohdintaa varmasti meitä kaikkia silloin tällöin riivaavista riittämättömyyden tunteista. Ja täytyypä katsoa tuo mainitsemasi Inhimillisen tekijän jakso. Löysin sen Areenasta täältä: http://areena.yle.fi/1-3259891

      Poista
  7. Hurjan hieno postaus, kiitos tästä. :) Hieno kuulla, että tämä on paljon muutakin kuin kirja masennuksesta, sellaisena olen sitä itsekin tainnut tähän asti aika yksioikoisesti pitää. Tämä pitäisi lukea itsekin, se kuulostaa siltä, että omakin introvertti-itseni siitä voisi saada jotain armollista irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mieltä lämmittävästä kommentistasi! :) Tämä kirja totisesti yllätti monipuolisuudellaan, olin niin varautunut pohtimaan pelkkää masennusta. Keskivaikea vuosi kolahtaa varmasti moneen, vaikkei masennuksesta olisikaan kokemusta. Suosittelen!

      Poista
  8. "Pyyteettömän rakkauden vastaanottaminen ja itseä kohtaan tunteminen on suorittamaan tottuneelle jotakin käsittämätöntä." Hienosti sanottu tämä!

    Jos et siis ole Vanhatalolta muuta vielä lukenut, niin suosittelen ehdottomasti Pitkä valotusaika -romaania. Aion itse lukea sen jossain vaiheessa uudestaan - vaikka biografistinen kirjallisuudentulkinta taitaa olla auttamattoman vanhentunutta, on mielestäni mielenkiintoista, että Pitkä valotusaika on syntynyt näiden tässä kirjassa kuvattujen tuntemusten keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kirjavinkistä! Täytyy ehdottomasti napata tuo kirja luettavaksi. Itse pohdiskelin myös samaa kuin sinä, mutta Kevyesti kipsissä -kirjan suhteen. Sekin on tainnut syntyä tämän keskivaikean vuoden aikana, ja siinä on mielestäni vakavampi sävy kuin hänen muissa chick lit -kirjoissaan. Ja teoksen päähenkilökin on hyvin introvertti. Mielenkiintoista!

      Poista
  9. Kirja kiinnostaa, koska minulla itselläni on myös valitetavan voimakas masennustaipumus. Näin Vanhatalon keskusteluohjelmassa (Inhimillinen tekijä?). Siinä hän kertoi juuri introversiostaan. Periaatteessahan introversio ei ole sen kummempi ominaisuus kuin oikeakätisyys tai ruskeasilmäisyyskään. Eipä sitä kuitenkaan nykyaikana pahemmin arvosteta, kun pitäisi olla ulospäinsuuntautunut moottoriturpa. Oletko muuten lukenut introversiota käsitteleviä tietokirjoja? Ehkä ne oli jo mainittu kommenttiketjussa, jota en ole lukenut kokonaan. Ainakin itselleni niistä on ollut hyötyä. Kannattaa myös muistaa, että introversion ja ekstroversion arvostus vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Agraari-Suomessa ihmisihanteena oli pikemminkin varautunut ja hiljainen työmyyrä nykyisen brändäys- ja mediatyrkkyihanteen sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsoin juuri tuon Inhimillisen tekijän jakson, kun sain siitä vinkin tänne kommenttiosioon. Ohjelmassa todettiin, että introverteillä on tutkimusten mukaan suurempi riski masentua. Introvertti kun kokee kaiken vahvemmin. Aiheeseen liittyviä tietokirjoja en ole kuitenkaan vielä tullut lukeneeksi (otan vinkkejä mielelläni vastaan :)). Erilaiset temperamentit kiinnostavat kovasti.

      Se, mikä kirveli tässä kirjassa, oli kirjoittajan käytös lapsia kohtaan. Inhimillisen tekijän jaksossa todetaan mielestäni osuvasti, että temperamentista huolimatta kaikkien tulisi kuitenkin käyttäytyä. On tietenkin ymmärrettävää, että masentuneena ei välttämättä kykene hienotunteiseen käytökseen.

      Kirja herätteli hyvin siinäkin, miten me introvertitkin usein yritämme ajan hengessä olla supersosiaalisia ja verkostoitua. Olen onneksi osannut pitää rajani sosiaalisessa mediassa enkä ole haalimalla haalinut sometuttavia (pieni ujous on auttanut asiassa). Vanhatalo kirjoittaa ahdistuvansa somevirrasta ja ymmärrän hyvin.

      Poista
    2. Kiva, jos kommentistani oli sinulle hyötyä. Introversiosta olen lukenut:
      Linus Jonkman: Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous (ruotsalainen, hauskasti kirjoitettu kirja, piruilee usein ekstroverttien väitetylle ylivertaisuudelle, nauroin paljon)
      Susan Cain: Hiljaiset - introverttien manifesti (amerikkalainen, tieteellinen ote, esimerkkejä todellisista ihmisistä, kyseenalaistaa kaikenlaisia ekstroverttien kehittämiä systeemejä, kuten avokonttorit, multitaaskaus ja ryhmätyöt)
      Löhken(?): Hiljaisissa on voimaa! (kannessa villasukat, tämä vasta kirjastovarauksena)
      Liisa Kelttikangas (ei kirjoita suoraan introversiosta, vaan temperamenttipiirteistä, esim. ujoudesta ja estyneisyydestä, sivuaa aihetta)

      Näistä kirjoista on ollut hyötyä ainakin itselleni. Osaan suhteuttaa juttuja ja hyväksyn itseni paremmin. Ainakin se on hyvä muistaa, että vaikka sekä introversio että ekstroversio ovat sinänsä neutraaleja ominaisuuksia, molempiin liittyy omat vahvuudet ja heikkoudet. Tilanteista riippuen kumpi tahansa voi olla hyvä tai huono ominaisuus. Esim. ekstroversioon usein liittyvä spontaanius ja säheltäminen ei olekaan enää hyvä asia, jos pitäisi pysähtyä pohdiskelemaan ja miettimään eri vaihtoehtoja. Silloin introversioon sisältyvä pähkäily nousee vahvuudeksi.

      Poista
    3. Olen tietysti samaa mieltä tuosta, että mikään temperamentti tai edes sairaus ei tietenkään oikeuta huonoa käytöstä. Mutta onhan se totta, että jos masentuneena melkein kaikki energia kuluu itsensä kasassa pitämiseen, lämpö ja empatia muita kohtaan saattaa vähentyä. Ikävä juttu, mutta todellinen ongelma.

      Poista
    4. Kiitos kirjavinkeistä! Hieno juttu, että temperamenteista puhutaan ja luetaan nykyään enemmän. Adoptioäitinä valmistauduin siihen, että lapsi/lapset tulevat olemaan todennäköisesti eri temperamenttia kuin itse. Tekisi varmasti kaikille tuleville vanhemmille hyvää pohtia omaa suhtautumistaan eri temperamentteihin.

      Pitäisikin alkaa pohtia enemmän omia vahvuuksia kuin omia puutteita. Introversion ansiosta lukemiseen ja kirjoittamiseen voi olla helpompi keskittyä. :)

      Poista
    5. Olimmekin kommentoineet niin yhtä aikaa, että viimeisin kommenttisi jäi huomaamatta. Masennuksen yhteydessä ymmärtää hyvin, jos empatiaa ja lämpöä ei irtoa kanssakäymiseen. Joskus olen törmännyt ihan vain huonoon käytökseen introversioon liittyen. Tunnistan itsessäni, kuinka välillä ihmiskontaktit väsyttävät, mutta pyrin olemaan ystävällinen.

      Poista
  10. Ainoa teos, jonka olen Vanhatalolta/Vaahteralta lukenut on Kevyesti kipsissä, kun tein pienen chick-lit-testin https://tuulevi.wordpress.com/2016/08/17/piia_leino_ruma_kassa_veera_vaahtera_kevyesti_kipsissa/
    Siitä löysin tarttumapintaa, mutta tämä perheenäidin masennustarina ei näyttäisi sellaista minulle tarjoavan. Kiinnostava postaus kuitenkin ja jäinkin miettimään, miten eri tavoin masennukseen sairastuneet voivat toimia, ja miten moni masentunut jää ilman masennusdiagnoosia, ja onko masennusdiagnoosien määrä osittain medikaalisaatiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja saa myös yleisemmällä tasolla pohtimaan äideille asetettuja (vai asetammeko ne itse itsellemme?) odotuksia. Minulla oli jälkikäteen ajatellen aivan höpsö ajatus, etten aikoinaan nuorena ja hoikkana ollut tarpeeksi äitimäinen. Monella meistä on mitä ihmeellisimpiä kuvia päässämme siitä, millainen äidin tulisi olla. Ja sitten kun ei siihen vaatimustasoon tunne yltävänsä, voi seurauksena vakavimmillaan olla masennus. Vanhatalo kylläkin kirjoittaa, että masennus ei johtunut vain vanhemmuudesta, vaan hän tunsi epäonnistuneensa myös urallaan.

      Meillä nykyvanhemmilla on pelit ja pensselit apunamme mutta koemme silti, että vanhemmuus on aika raskasta. En muista lapsuudessani kenenkään vanhemman leikkineen (tai edes pelanneen lautapelejä lasten kanssa, poikkeuksena joulunpyhät), vaan lapset saivat viihdyttää toinen toisiaan. En ainakaan itse kärsinyt asiasta lainkaan. Olemme vähän itse kehittäneet itsellemme tämän leikitysansan.

      Poista
  11. Onpa kiinnostava kirja ja kerroit siitä todella kiinnostavasti. Monikin asia resonoi minussa. Ehkä siksikin, että olen tällä viikolla neljä päivää yksin kotona, muu perhe hiihtolomailee ja minun piti olla töissä, mutta jouduinkin sairaslomalle. Toisin sanottuna olen kotona yksin monta päivää ilman välitöntä pakkoa tehdä mitään tai puhua kenellekään. Ja vaikka sairastaminen tympii, niin kyllä jotenkin nautin tästä melkoisesti...
    Tämä kirja pitää ottaa ehdottomasti lukuun, alkoi kiinnostamaan todella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Tämä kirja herättää monenlaisia fiiliksiä ja ajatuksia. Pikaista paranemista (ja nautihan pienestä omasta breikistä). :)

      Poista
  12. Hirmun paljon auttaa, jos on sillä tavalla realisti, että heti alusta lähtien hyväksyy sen, että vanhempana ei voi onnistua. Vielä paremmin menee, jos pystyy hyväksymään sen, että vanhemmuuteen liittyy aina syyllisyyttä. Olisin enemmän huolissani siitä, jos mitään syyllisyyden tunteita ei ollenkaan herää. Aina menee jossain pieleen tavalla tai toisella, mutta onneksi useimmiten se ei ole hirveän vakavaa. Armollisuutta peliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Yksi tärkeä juttu on myös se, että pystyy myöntämään lapsilleen, että on jossakin asiassa mokannut. Jos lapsille on jäänyt jotain mielen päälle lapsuudesta, on siitä saatava puhua vanhempien kanssa.

      Poista
    2. Kyllä nimenomaan. Itselläni on ihan liikaa kokemusta siitä, kun vanhempi jumittaa poterossaan tai ottaa marttyyriasenteen. Tästä johtuen juuri tämä omien mokien tunnustaminen on asia, jossa en halua mokata. Tällaisia keskusteluja on meillä jo käytykin, kun lapsi on jo 14 v. Tämä toivottavasti myös rohkaisee lasta siihen, että omia virheitään voi myöntää, eikä se maailma siihen kaadu.

      Poista
    3. Hyvin kiteytetty: "Omien mokien tunnustaminen on asia, jossa en halua mokata." Näin juuri.

      Poista
  13. Kirja on ollut lukulistallani iät ja ajat, mutten ole vielä saanut aikaiseksi lukea sitä. En ole perheellinen, mutta masennus on minulle tuttu sairaus. Sanoisin olevani enemmän ekstrovertti, mutta löytyy minusta myös introvertioon liitettyjä piirteitä - sanoisinkin, ettei kukaan ole varmaankaan sataprosenttisesti jompaakumpaa, vaikka toinen olisikin dominoivampi ominaisuus. Kirjoituksesi on hyvin ajatuksia herättävä, ja saatankin tarttua tähän kirjaan tämän vuoden aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on monella tapaa mielenkiintoinen teos. Eikä ole vakavista teemoistaan huolimatta kuitenkaan synkeää luettavaa. Kannattaa siis ehdottomasti lukea.

      Itsekin olen pohtinut, että minussa on kuitenkin jonkin verran myös aitoa ekstroverttiä, sillä pidän kuitenkin ihmisten kohtaamisesta, vaikka tilannetta usein jännitänkin. Voi olla, että hieman hioutumattomat sosiaaliset taitoni (olin lapsena ja nuorena paljon yksin) saavat minut tuntemaan itseni introvertimmaksi kuin oikeasti olenkaan.

      Poista
  14. Hyvä teksti ja mielenkiintoisia kommentteja. Minussa on introvertteja piirteitä hieman enemmän kuin ekstrovertteja erään kirjan testin mukaan, joten ymmärrän tarpeen olla välillä yksin. Maailmassa on aivan liikaa puhetta siitä, miten ihmisten tulisi toimia, esimerkiksi sukupuolen tai vanhemmuuden perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi mielenkiintoista tehdä tuollainen testi.

      Ihmisiä tulisi ennemminkin kannustaa tekemään elämänvalintoja sen pohjalta, mikä oikeasti sopii itselle. Introvertin ei esim. ehkä kannata hakeutua asiakaspalvelualalle (ainakaan omasta kokemuksestani). Onneksi löysin alalta lopulta sellaista työtä, jossa oltiin enemmän tiedon kuin ihmisten kanssa tekemisissä. Ja nyt olen vaihtanut kokonaan itsenäiseen työskentelyyn (hakeudun kuitenkin ihmisten keskelle tekemään nykyistä yksinäistä työtäni, mikä on hieman hassua). Passar bra. :)

      Poista
  15. Olen lukenut pari Vanhatalon romaania, enkä saanut niistä juuri mitään irti. Tämä vaikuttaa jo aiheensa puolesta kiinnostavammalta, vaikkei masennus (onneksi) minua omakohtaisesti kosketakaan. Omasta jaksamisesta arjen keskellä on tärkeää huolehtia. Sitä kun harvoin kukaan muu tekee jonkun toisen puolesta. Terve itsekkyys on tässä paikallaan, kuten toteat. Itsekin olen huomannut, että normaaliarjen keskellä jaksamiseen auttavat toisinaan jo ihan vaan pienet rutiinien muutokset. Irrottaa jostain vaikkapa aikaa kahvilassa istuskeluun tms pientä kivaa, joka tuo jotain erilaista arkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pitänyt häneltä Veera Vaahtera -nimellä ilmestyneistä chick lit -romaaneista kovasti. Välillä iskee kevyen luettavan kaipuu ja siihen tarpeeseen nuo kirjat ovat toimineet minulla loistavasti.

      Marttyyriksi ei kannata jaksamisensa kanssa todellakaan ryhtyä, terve itsekkyys on tosiaan paikallaan. En usko oman perheeni kärsineen, että olen käynyt itsekseni välillä uimassa, leffassa ja tapaamassa ystäviä. Päinvastoin. Lapset ovat saaneet mallin, että aikuisenakin kannattaa ylläpitää ystävyysuhteita ja pitää huolta itsestään. Ja kotonakin jaksaa sitten taas paremmin arjen työleiriä. :)

      Poista
  16. Voi hitto vie, en tajunnut jostain syystä laittaa tätä omaan Blogistanian tieto listaukseeni, vaikka tämä ehdottomasti olisi sinne kuulunut. Hieno, vaikuttava kirja!

    Introvertti täälläkin hei. Vanhatalo kuvaa sitä hienosti, sitä sekä masennusta. Näistä vaikeista aiheista huolimatta tässä on valoa joka oli todella tervetullutta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogistanian listauksista on löytynyt kyllä todella mainioita kirjoja. Globalian voittanut Kotiinpaluukin tuli luettua listauksen ansiosta.

      Kansi kuvaa mielestäni hyvin kirjan sisältöä. Vaikka aihe on raskas, on sitä käsitelty kuitenkin melko valoisasti. Toivo ja valo ovat läsnä, vaikka ovatkin välillä oven takana.

      Poista
  17. Kirjan kansi on kyllä aika kiva ja valoisa. Teemansa puolesta tämä taas tuntuu siltä, etten taida tätä lukea ainakaan lähiaikoina (nyt ei vaan kykene).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Itse päätin vastikään, ettei ainakaan juuri nyt ole hyvä hetki lukea Sylvia Plathin rankkaa Lasikellon alla -romaania. On tullut viime aikoina luettua kirjoja niin isoista teemoista, että tarvitsen nyt jotain kevyempää.

      Poista
  18. Kiitos vinkistä, tämä lähtee lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja herättää paljon ajatuksia, joten suosittelen lämpimästi.

      Poista
  19. Olen kuullut tästä paljon hyvää, mutta sinun tekstisi myötä se jotenkin kolahti. Hieno bloggaus siis, kiitos siitä! Onnekseni voin sanoa, ettei minun ole tarvinnut kamppailla masennuksen kanssa, mutta introverttiys ja suorittajaluonne: been there done that. Pitää ehdottomasti ottaa tämä lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Useamman teeman ansiosta tästä kirjasta löytää moni samastuttavaa.

      Poista
  20. Minä olen kauhean huono leikkimään. Kahden isomman kanssa pääsin helpolla. Heitä kun oli kaksi ja leikkivät mielellään keskenään. Kuopuksen kanssa poden asiasta jatkuvaa huonoa omatuntoa, vaikka 5v poika aika hyvin äidin harhautusyrityksiin taipuukin ja lukee mielellään kanssani vaikka avaruuskirjaa.

    Se on jännä, miten varsinkin me naiset tunnumme aina suorittavan jotain. Pitäisi (edelleen neljävitosena) opetella vähän hengittämään ja antamaan mennä. Jotain olen vuosien varrella onneksi oppinutkin, mutta vielä on matkaa edessä.

    Masennuksesta en osaa sanoa mitään, sillä onnekkaana sitä ei ole ollut lähipiirissä. Kaikki sympatiani siitä kärsiville. Itsekin välillä väsyy ja joutuu taistelemaan taas liikkeelle. Miten kauheaa se voikaan olla, jos ei oikeasti meinaa päästä eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotimme toista lasta niin monta vuotta, että esikoinen ehti olla ainokaisena pitkään. Aivan eri tavalla piti venyä yhden lapsen äitinä leikkeihin mukaan. Toisen tullessa lapset alkoivat sitten luontaisesti puuhailla keskenään. Arki helpottuikin tällä yhdellä osa-alueella.

      Jokin aika sitten tuntui, että olin saanut yliannostuksen lautapeleistä. Onneksi puoliso jaksoi pelailla lasten kanssa. Nyt olen taas vetreytynyt asiassa, etenkin kun löysimme itseänikin kiinnostavan Rummikub-pelin kirppikseltä. Pieni pelitauko teki kyllä terää. Toisaalta huomaan, että mitä syvemmin innostuu esim. omista työkuvioista, sitä vaikeampaa on palata maan pinnalle puuhailemaan arkijuttuja. Innostun asioista niin täysillä, että pitää tietoisesti irrottautua työmietteistä.

      Poista
  21. Masennuksesta itse säästyneenä, sitä kuitenkin aika monenlaisena sivusta seuranneena kirjan aihepiiri herättää melkoisesti ajatuksia. Jotenkin pienessä mielessäni juuri tuo suorittaminen ja masennus kytkeytyvät aika tiiviisti yhteen.

    Voisiko masennuksen yleistymiseen vaikuttaa yleinen yhdenmukaisuuden vaatimuksen kasvu? Olemme olevinamme moniarvoisia ja suvaitsevaisia, kuitenkin koko yhteiskunta työelämää myöten suosii yhä yhdenmukaisempaa ihmistyyppiä. Ennen ihmiset olivat ja saivat olla erilaisia, nyt erilaisuudesta saa diagnoosin. Tai vähintään syyllisyyden.

    Vai onko tämä turhanaikaista Kaikki oli ennen paremmin -nostalgiaa?

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan mietteitäsi vaatimustason noususta. Omasta näkökulmastani tuntuu, että esim. vanhemmille sallittiin ennen laajempaa skaalaa. Tai ainakin ilmassa on enemmän paineita. Vanhempana tulisi olla hauska (olen saanut palautetta perheen ulkopuoliselta henkilöltä, että olen tylsä vanhempi, ei tarvitse nykyään odottaa lasten murrosikää palautteen saamiseksi), ulkonäkö saisi mielellään pysyä vanhemmuutta edeltävällä tasolla (vaikka ikää kertyy) ja kotikin saisi olla mieluusti minimalistinen (kirjahyllykin on kuulemma out). Kyllähän sitä helposti tuntee itsensä riittämättömäksi. Päälle vielä työelämän vaatimukset niin keitos on valmis. Näin kärjistettynä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!