Ahmittavan kiinnostava Pöytä yhdelle

 

Hei! Laura Honkasalon 168-sivuinen Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016) tuli ahmittua yhdessä illassa. Tarkoitus oli siivota porukalla vaatekaappi, mutta koska kukaan perheestä ei ilmoittautunut kaveriksi kutsuhuuteluistani huolimatta, päädyin odotellessani uppoutumaan kirjaan. Yksinäisyyttä käsittelevä teos kiinnosti alkuun pinnallisella tasolla, itseni ulkopuolella näyttäytyvänä ilmiönä. Lukumatkan aikana mieleeni palautui kuitenkin muistoja yksinäisyydestä ja lukukokemus kosketti henkilökohtaisesti. Enkä ole yksin. Iso osa meistä suomalaisista löytää kirjasta itsensä. 

Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen – se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Avioerot ovat meillä yleisempiä kuin muualla Euroopassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksinelävillä menee muuta väestöä huonommin mitä terveydentilaan ja talouteen tulee. Yksinelävät kuolevat muita aikaisemmin ja päätyvät itsemurhaan muuta väestöä useammin. 

Miksi sitten olemme ennätysyksin? Teoksessa pohditaan, onko yksinäisyyden takana julkisuudessakin toistuvasti mainittu naisten korkea vaatimustaso. Honkasalo laittaa itsensä peliin ja muistelee omia deittailukokemuksiaan. Pikatreffeille osallistuneet miehet kaikkosivat miltei heti ja naiset päätyivät tutustumaan toisiinsa keskenään. Kirjakaupan treffitapahtuman jälkeen yksikään miehistä ei lähtenyt jatkoille läheiseen ravintolaan. Virkistävää, että myös miesten tiukentuneita odotuksia käsitellään. 

Analysoimmeko siis sukupuolesta riippumatta liikaa treffikumppanimme ominaisuuksia? Avioerotilaston valossa kumppanin seulomisella ei näyttäisi olevan ainakaan pidentävää vaikutusta suhteisiimme. Päinvastoin. Kirjassa esitellään deitti-ilmoituksissa ilmeneviä vaatimuksia. Yksi toivoo, ettei kumppaniehdokkaalla olisi minkäänlaista lääkitystä. Jäin pohtimaan, miten kyseinen henkilö reagoi, kun suhteessa ilmenee vastoinkäymisiä tai muutoksia. Ovatko sairastuminen, lapsettomuusongelmat, lihominen ja harrastusten vaihtaminen kielletty liiton aikana? Ilmeisesti. 

Hämmensi, miten moni mies etsi palstoilla itseään nuorempaa, kaunista kumppania. Mistä (jotkut) miehet saavat sellaisen itseluottamuksen, että vain kaunis kumppani kelpaa? Nimimerkki Tinder-prinssi kirjoittaa blogissaan: "Kumppanissa pitää osua kohdalleen kaksi asiaa: ulkonäkö ja luonne. Pelkästään hyvännäköinen voi olla mukava sänkykumppani, mutta ei sieluntoveri. Vähemmän viehättävä nainen, jolla luonne ja arvomaailma ovat kunnossa, taas voi olla hyvä ystävä, mutta seksuaalista yhteyttä ei synny. On ikävä myöntää, mutta viehättävä ulkomuoto ja sopiva persoonallisuus yhdistyvät naisissa valitettavan harvoin." Ilmeisesti prinssi pitää itsestään selvänä, että kun unelmien nainen tulee vastaan, hän itse kelpaa tälle. 

Vaikkei ihminen ole parisuhteessa, on helppo ymmärtää, ettei hän ole silti automaattisesti yksinäinen. Vaikeammin ymmärrettävää tuntuu olevan, että myös parisuhteessa oleva tai perheellinen voi tuntea olevansa syvästi yksinäinen. Muistan erään nuoren naisen, joka totesi haluavansa lapsia, jottei hän olisi koskaan enää yksinäinen. Itsekin olin nuori, mutta tunnistin silti ison särön ajatuksessa. On totta, että lapsia tulee toivoa itsekkäistä syistä eikä tehdäkseen syntyvälle tai adoptoitavalle lapselle palveluksen. Perhe ei saa kuitenkaan olla laastari. Pienten lasten kanssa voi tuntea itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. 

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi olemme niin yksinäisiä. Miksi Suomi tuntuu paikoin yksinäisyyden pesäkkeeltä? Perhemallimme on tiukasti ydinperhemallia noudattava, ja eri sukupolvet ovat usein fyysisestikin kaukana toisistaan. Päiväkodeissa ja kouluissa ei tunnuta vieläkään opetettavan sosiaalista kanssakäymistä konkreettisesti tervehtimisestä alkaen (kuten esimerkiksi Amerikassa, kukaan ei ole sielläkään seppä syntyessään). Tuntuu, että on suorastaan kunnia-asia, ettemme me aikuisetkaan tervehdi, vaikka törmäisimme joka aamu samaan ihmiseen päiväkodin tai työpaikan pihalla. Yhteisöllisyys koetaan epäilyttävänä ja energiaa kuluttavana toimintana, vaikka se todellisuudessa parantaisi elämänlaatuamme.

Mielenkiintoisen lisänsä teokseen antavat kuusi tarinaa yksinäisyydestä, joissa haastatellut kertovat oman kokemuksensa. On muun muassa perheettömyyttä sureva nainen, jonka kumppani lähti tajutessaan, ettei haluakaan lapsia ja isä, joka menetti erossa myös jälkikasvunsa. 

En vaatinut mitään muuta kuin vuoroasumista. En voi uskoa, että tämä on todella minun elämäni. Lapset ja minä olemme henkisen väkivallan kohteena, eikä kukaan puutu tilanteeseen. Lasten äiti manipuloi sekä lapsia että viranomaisia. Hän tehtailee paikkansa pitämättömiä syytöksiä, muttei saa mitään sanktioita. Oikeus ei voi pakottaa vuoroasumiseen. 

Itsekin olen kokenut yksinäisyyttä. Lapsena minulla ei ollut välillä läheistä ystävää mutta nojauduin niinä kausina rakkaaseen koiraani. Hän oli minun paras ystäväni. Myöhemmillä luokilla koettu eristäminen muusta porukasta jätti kuitenkin pysyvät jäljet (koiranikin kuoli eikä ollut enää tukipilarinani). Vaikka minulla onkin nykyään perhe ja läheisiä ystäviä, tunnen ryhmässä usein itseni erilaiseksi. En uskalla pyytää tapaamaani ihmistä esimerkiksi Facebook-kaveriksi, sillä pelkään hänen suostuvan vain silkasta paineesta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksilla on siis pitkät jäljet kuten kirjassakin todetaan. 

Kommentit muistaa lopunelämää. "Ei vittu, me hävitään varmasti, jos toi separi tulee meidän joukkueeseen!" "Mä en mene ton vammasen pariksi, teen mieluummin yksin!" "Me ei tehdä mitään, jos toi paska tulee meidän ryhmään!" Vielä 30 vuoden jälkeen viiltää, jos jään jumpassa ilman paria, ja lihakset jännittyvät, jos koulutuksessa pitää tehdä ryhmätöitä. Työskentelen mieluiten yksin, freelancer-työ sopii minulle. Kukaan ei voi eristää ja kiusata, kun on jo itse eristänyt itsensä muusta maailmasta. 

Pöytä yhdelle alkaa Honkasalon elämässä avioeron laukaisemasta kipeästä yksinäisyyden tunteesta ja päätyy käsittelemään yksin olemisesta nauttimista. Yksinäisyys voi lohdullisesti helpottua yksinkin. Honkasalo ei enää metsästä parisuhdetta vaan viihtyy ja voimaantuu omassa seurassaan. Yksinkin voi elää onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Helmet-lukuhaasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 

Goodreads-tähdet: ★★★★ really liked it