Tapa minut, äiti!
















Marianne Käcko: Tapa minut, äiti! Äidin kertomus tytöstä joka kieltäytyi syömästä
Suomennos: Jaana Nikula
Kustantamo: Teos & Söderströms, 2008
Sivuja: 301
Goodreads-tähdet: ★ liked it

Kun Svante tuli nukkumaan, minä makasin lukemassa, kuten tavallista. Olin löytänyt uuden kirjan anoreksiasta. Pyysin häntä kuuntelemaan kun luin: 
"Anorexia nervosaa voidaan luonnehtia riippuvuudeksi sadistisesta fantasiaäidistä joka on keksitty täydellisen hoivan puutteen korvikkeeksi."
"Minusta sinun pitäisi lakata lukemasta tuollaisia kirjoja."
"Mutta miten minä muuten opin mitään?"
"Et kai sinä tuosta mitään opi?"
"En, mutta ehkä ymmärrän, miksi hoitohenkilökunta ei halua että vanhemmat sekaantuvat hoitoon. Kuuntele mitä täällä sanotaan sinusta: 'Perheessä isällä on hyvin vähän tekemistä anoreksiaan sairastuvan lapsen kanssa. Useimmissa tapauksissa isä ei ole erityisen avoin, hänen on vaikea osoittaa fyysistä hellyyttä tai näyttää tyttärelleen välittävänsä tästä. Häntä pidetään uupuneena, loppuun palaneena ja usein masentuneena työnsä vuoksi. Ollessaan kotona hänellä ei ole juuri mitään mukavaa tarjottavaa perheelleen...' Miltäs kuulostaa?"
"Ehkä minä tosiaan olen loppuun palanut..." Svante sanoi ja hymyili hiukan vinosti. 

Hei! Marianne Käckon kirjoittama Tapa minut, äiti! on vanhemman näkökulmasta kirjoitettu tositarina nuoren Katarinan kamppailusta anoreksian kanssa. Kirja paljastaa, kuinka raastava syömishäiriö on myös sairastuneen läheisille. Kun lapsi sairastuu vakavasti, mullistuu koko perheen elämä. Perheen muut lapset joutuvat selviämään itenäisemmin vanhempien voimavarojen suuntautuessa sairastuneesta huolehtimiseen. Itsestäänselvyytenä aiemmin pidetyt asiat ovat pysähdyksissä usean vuoden ajan.

Kestäisi neljä vuotta ennen kuin koko perhe taas viettäisi perinteistä joulua yhdessä, mutta olimme onnellisen tietämättömiä siitä. Väijyvä anoreksia ei tuhoaisi pelkästään Katarinan elämää vaan myös meidän joulunviettomme.

Katarina on vain 11-vuotias sairastuessaan anoreksiaan ensimmäisen kerran. Sillä kertaa sairaus ei saa tiukkaa otetta, vaan Katarinan onnistuu pyristäytyä normaaliin elämään. Perhe huokaisee helpotuksesta, mutta syömishäiriö jää vaanimaan pinnan alle samalla tavalla kuin alkoholismi. Kolmen vuoden päästä anoreksia iskee entistä kovemmalla voimalla. 

Kun minulta kysyttiin Katarinan anoreksiasta ja miten hän oli voinut toipua siitä niin nopeasti, vastasin usein että sairaus voitiin parantaa selittämällä asiat selvästi ajan ja rakkauden kanssa. Jonkin kerran sanoin myös, että paraneminen onnistuu, mikäli vanhemmat ovat tarpeeksi vahvoja. Niin minä silloin uskoin. Myöhemmin olen usein ihmetellyt, miten saatoinkin olla niin tyhmä ja sanoa jotain sellaista. Minähän vain pahensin niiden vanhempien tilannetta, jotka eivät olleet voineet auttaa lapsiaan. Nyt tiedän paremmin, mutta tyhmyyksissäni en silloin tiennyt miten voimakas vastustaja anorexia nervosa voi olla. Sillä kun anoreksia iski toisen kerran, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Ei mitään. 

Kirjaa lukiessa mielessä häivähti epäilys, olisiko itsellä samanlaisia voimavaroja kestää anorektikon rinnalla yhtä kärsivällisenä ja vahvana kuin Marianne Käcko. Sairaalavisiittien ja muun rumban lisäksi hän jaksaa tukea ja kuunnella lastaan puhelimessa hermostumatta tunti toisensa jälkeen. Samalla hän verkostoituu muiden vanhempien kanssa sekä etsii kuumeisesti tietoa ja hoitomuotoa, joka tepsisi. Anorektikon läheisenä on varmasti todella tiukoilla. Jaksamista ei paranna vanhempien suorasukainen syyllistäminen sairaudesta. 

Kirjan lopussa Katarina kommentoi äitinsä kokemuksia. Hänen mukaansa äiti ei ole tavoittanut valtavaa tuskaa, joka anorektikkoa tauotta riivaa. Lukijanakin jäi tunne, että mutkia vedetään paikoin hieman suoriksi. Käcko jättää psykologiset aspektit sairauden takana käytännössä kokonaan huomiotta. Hän uskoo nälkiintymisen itsessään aiheuttavan psyykkisen oireilun. Käcko oli kuitenkin oman lapsensa hoitomuodon suhteen oikeassa. Konkreettinen syömisen uudelleen opettelu tepsi lopulta Katarinan kohdalla. 

Kirjan luettuaan toivoisi, että vanhempien syyllistämisen suhteen hellitettäisiin. Käckon perhe pysyi syyllistämisestä huolimatta vahvana, mutta kaikki eivät ole varmasti yhtä jaksavia. Samalla toivoo, ettei etenkään nuoriin kohdistuisi satuttavia ulkonäkökommentteja ja paineita laihduttamiseen.

Kirjasta ovat postanneet myös mm. Mai (joka suosittelee kirjaa perheille, jossa syömishäiriö on osa perheen jokapäiväistä elämää), Jokke (jolle kirja oli vaikea lukea, niin kauheasta sairaudesta on kyse) ja Annika (jonka mielestä on hienoa, että Marianne Käckö kirjoitti kirjan, jossa luo paitsi kuvan anorektikkoperheen elämästä, antaa myös toivoa, että kaikesta, myös tästä hirveästä sairaudesta, voi selvitä).

Kommentit

  1. Kuulostaapa mielenkiintoiselta kirjalta, voisi vaikka lukaistakin. Kiitos kun siitä kirjoitit! Ja sitä vähemmän ulkonäkökeskeistä maailmaa sitä tosiaan toivoisi, vaikkakin tosin se taitaa anoreksian kanssa olla hieman sivuseikassa, toki vaikuttaa asiaan, mutta onhan syömishäiriöt kuitenkin pääsääntöisesti mielen sairauksia, niin paljon muutakin kuin vain se laihdutus. Mutta tärkeä näistäkin on kyllä lukea ja kirjoittaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa anoreksia nähdään pitkälti laihduttamisen ja liikunnan lähtemisenä käsistä eikä lähes lainkaan mielenterveydellisenä sairautena. Luen parhaillaan Elämä kateissa -teosta, jossa puolestaan syömishäiriötä pitkään sairastanut pohtii sairastumisen syitä hyvin paljon syvällisemmin. Hänelläkin sairaus lähti laihduttamisesta mutta aika pian anoreksiasta tuli mm. keino tuntea hallintaa. Olen miettinyt, toimiiko itsensä nälkiinnyttäminen hieman samoin kuin viiltely. Fyysinen kipu ja itsensä kuritus veisi hetkeksi henkisen tuskan pois. Toisaalta syömishäiriö aiheuttaa itsessään niin paljon henkistä ahdistusta, että teoriani on todennäköisesti väärässä.

      Poista
  2. Tauti kuin tauti niin joku aina syyllistää vanhempia.
    Tämä kirja oli järkyttävää luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskushan me vanhemmat todella mokaamme, mutta tuntuu kohtuuttomalta syyllistää silkan diagnoosin perusteella, perhettä lainkaan tuntematta. Tuntuu suorastaan freudilaiselta meiningiltä. Toivottavasti syyllistämisestä päästäisiin. Olen havainnut, että jopa lasten temperamenteista (johon vanhemmat eivät todellakaan pysty vaikuttamaan) voidaan syyllistää. Esim. ujoja ja introverttejä ei ole joidenkin mielestä vain opetettu sosiaalisiksi. Sosiaalisia taitoja voidaan kyllä opettaa mutta temperamenttia ne eivät muuta, eikä tarvitsekaan.

      Poista
  3. Luulen nähneeni jossain lehdessä Katarinan ja äitinsä haastattelun. Tämä on varmaan hyvä kirja vertaistueksi sairastuneille ja tiedoksi kaikille. Kyllähän näitä anoreksiatyttöjä ja myös poikia näkee aika paljon. Joillakin tauti jää krooniseksi ja haittaa alkoholismin tavoin koko elämän.

    Uskon, että anoreksiassa on eniten kyse itsekontrollista. Toisilla painottuu ulkomuotoasiat ja toisilla ne eivät ole tärkeitä.

    Sairastuin itsekin samassa iässä kuin Katarina. Voin vakuuttaa, että sairastuminen johtui persoonastani, suhtautumisestani asioihin, ei vanhemmista. Vaikka pääsin yli syömättömyydestä, niin jonkinlainen tarkkailu säilyi pitkälle keski-ikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erityisesti tämä kirja käy vertaistueksi sairastuneen läheisille (ja sairastunut voi kirjan kautta ehkä puolestaan ymmärtää, mitä läheiset hänen ympärillään käyvät läpi). Hienoa, ettei Marianne Käcko ole välittänyt syyllistämisestä, vaan rohkeasti kirjoittanut ja puhunut aiheesta.

      Onneksi näitä toipumiskertomuksia on olemassa. Kiitos kun kerroit omastasi. Ne ovat taatusti äärettömän tärkeitä perheille, jossa sairaus parhaillaan jyllää.

      Poista
  4. Minä luin tämän jokunen vuosi sitten, koska henkilökohtaisista syistä minua kiinnosti juuri tuo syömishäiriöstä kärsivän ihmisen läheisen näkökulma. Kirja tuntui raastavalta, mutta myös toivoa herättävältä. Minäkin pohdin sitä, miten sairauden toipumisessa painottui tuo fysiologinen puoli. Jotenkin olen siinä käsityksessä, että sairauden kuitenkin laukaisevat erilaiset psyykkiset tekijät. Sairastuessaanhan ihminen ei vielä ole nälkiintynyt, vaikka se nälkiintyminen ja aivojen toiminnan häiriintyminen myöhemmässä vaiheessa vaikeuttaakin/ estää parantumista. Tarkoitan siis, että koen kyllä sen psyykkisen hoidon myös todella tärkeänä. Hirveä sairaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anoreksiasta tekee varmasti vaikean sairauden juuri sen psyykkinen ja fyysinen kokonaisvaltaisuus. Kirja on tosiaan toivoa herättävä. Sairaus on onneksi selätettävissä ja ennuste on hoitojen kehittyessä parantunut.

      Poista
  5. Koska törmäsin kehonkuva-aiheeseen eilen ja kirjotinki siitä, niin tämä asia on nyt mielessä. Olen pohtinut tuota, että johtuuko anoreksiaan sairastuminen ulkonäköpaineista vai onko se oire muuten psyykkisistä oireista. Jossain olen nähnyt väitteen, että kyseesä ei ois mitenkään lihavuuteen liittyvät asiat, vaan halu pystyä kontrolloimaan omia tekemisiää. Itse en silti oikein usko, että ulkonäkökysymykset ja paineet olisivat täysin epäolennaisia sairastumisessa.
    Munki varmaan pitäisi lukea tämä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin on tämä sama kysymys pohdituttanut. Ulkonäköpaineet kyllä tuntuvat vaikuttavan, sillä anoreksiaan sairastuminen on yleisempää hoikkuutta ihannoivilla aloilla kuten malleilla ja voimistelijoilla. Ja mitä enemmän vallalla on hoikkuutta ihannoiva kulttuuri, sitä enemmän anoreksiatapausten määrä näyttäisi lisääntyvän. Blogissasi oli hyvää pohdintaa asiasta. Vallalla oleva ylipainon pelko voi tulla vielä kalliiksi, niin henkisesti kuin taloudellisesti.

      Poista
  6. Kiitos postauksesta, tämä kirja täytyy lukea. anoreksia on puhutteleva aihe. Minulla odottaa hyllyssä lukuvuoroa myös taudin historiaa käsittelevä Fasting girls, odotan innolla sen kimppuun pääsemistä ja sen selvittämistä, miten tauti on näyttäytynyt mm. viktoriaaniajalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja herätti kiinnostuksen tutkailla anoreksiaa syvemminkin. Fasting girls kuulostaa kiinnostavalta. Anoreksiaa googlaillessani minut yllätti, kuinka vanhasta sairaudesta on kyse. Olin jotenkin luullut sen olevan paljon tuoreempi sairaus.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Suositut tekstit