perjantai 1. huhtikuuta 2016

Sota ja mielenrauha laukaisee muistoja























Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Sota ja mielenrauha laittaa monenlaisia mielen lumipalloja liikkeelle. Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva raottaa sodan vaikutuksia sotilaiden mieleen kirjeiden ja muistiinpanojen kautta. Visuaalisesti ja musiikillisesti vahva elokuva asettaa katsojan sotilaan saappaisiin keskelle korpimetsää tuntemaan pelon, ikävän ja mieleen hiipivän tumman melankolian. 


Vaikka elokuva antaa puheenvuoron myös asiantuntijoille, tuntuu painopiste olevan ymmärryksen lisäämisessä. Arasta aiheesta on ollut vaikea kysyä sodan kokeneilta, joten kirjeistä avautuu muutamien sotilaiden mietteiden kautta monelle tunnistettava kollektiivinen kokemus. Reilun tunnin mittainen elokuva palautti mieleeni sodasta kuulemiani kertomuksia ja aikaansai ahaa-elämyksiä. Lapsena kuulin tarinan kranaatteja sisältäneestä repusta, joka ei osuman saatuaan räjähtänytkään selässä, vaan antoi sotilaspojalle varmuuden koko sodasta selviämisestä. Sota ja mielenrauha valottaa enteisiin uskomisen yleisyyttä sodan aikana. Ehkä juuri tuo enteeseen nojaaminen säilytti kyseisen nuoren miehen mielenrauhan sodan läpi. 

Osa sotilaista kuitenkin sairastui mieleltään sodassa. Dokumentti paljastaa, kuinka häpeällisenä asiaa tuolloin pidettiin. Psyykkinen oireilu katsottiin heikkoudeksi, joka koettiin sotilaan omaksi syyksi. Sota ja mielenrauha ei ota kantaa siihen, kaikuvatko sotatraumat meissä jälkipolvissa yhä. Psyykkisiin sairauksiin latautunut häpeä tuntuu olevan yhä havaittavissa yhteiskunnassamme. Murtuneet mielet -tietokirjan kirjoittanut Ville Kivimäki kuitenkin toteaa mainiossa Sota mursi myös naisten mielenrauhan -jutussa, että kolmannessa sukupolvessa juuri kukaan ei enää kärsi isovanhempiensa sotakokemuksista. Siitä on tullut kenties liiankin helppo tapa selittää tämän päivän ongelmia. 

Mielenterveysongelmiin liittyvän häpeälatauksen lisäksi pohdin, onko suomalaismiehissä yhä tunnistettavissa taipumusta vaikeista asioista vaikenemiseen. Sota-ajan tuntemuksia jaettiin rintamatoverille, mutta perhe sai usein lukea asioita rivien välistä. Miesten itsemurhatilasto näyttää kotimaamme osalta yhä raskaalta. Voisiko vaikenemisen ja tunteiden sanoittamattomuuden perintö olla osasyynä? 

Elokuvassa näkyy humalaan pakenevia sotilaita. Alkoholinkäyttö jatkui monella runsaana kotiin palattua. Humalahakuinen juomakulttuuri on ollut maassamme eräänlainen tapa. Nykynuoriso on onneksi irtautumassa tästä perinnöstä. Silti dokumentin katsottua mielessä kuuluu neljä kovaa laukausta: häpeä, itsemurha, perheväkivalta, alkoholismi. Silkkaa sattumaako?

Sota ja mielenrauha on ennen kaikkea koskettava elokuva tavallisista asioista unelmoivista nuorukaisista, joista leivottiin sotilaita olosuhteissa, joissa mieli ei aina ymmärrettävästi selvinnyt ehjänä. Kotiin palasi raskaita tunteita läpikäyneitä miehiä, joilla ei ollut välttämättä kykyjä käsitellä kokemaansa. Ulkopuolista apuakaan ei ollut asiallisessa muodossa tarjolla. Kokemukset purkautuivat paikoin kontrolloimattomasti. Ovatko purkausten jälkiraivaustyöt yhä käynnissä, jäänee yhtä suureksi mysteeriksi kuin sotilaiden mielenmaisema sotaa kokemattomalle. Sota ja mielenrauha raottaa jälkimmäistä kuitenkin hienosti ja jää soimaan mieleen kuin elokuvan lopussa kuultava Happoradion kappale Kaunis ihminen

Entäs nyt kun kyntänyt
on peto pihamaan,
polttanut tutuimman tien
ja pelko varkain hiipinyt
patjaksi hetekaan?
Muuttiko asumaan lie? 
Ja sattumaan taas
sun täytyisi luottaa.
Tapahtuu, mitä tapahtuu,
muista että oot
kaunis ihminen.

6 kommenttia:

  1. Täytyy käydä katsomassa tuo, vaikuttaa mielenkiintoiselta! Olen lukenut Kivimäen Murtuneet mielet ja pidin siitä kovasti. Aihe kiinnostaa minua, sillä historia ja psykologia ovat lähellä sydäntäni. Lisäksi edesmennyt vaarini oli jatkosodan veteraani, joten haluni ymmärtää sodan vaikutuksia on henkilökohtaisempaa sorttia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin katsoin elokuvaa oman pappani sotataival mielessä. Jo lapsena ajattelin, kuinka hurjaa niin nuoren miehen oli viettää niin monta vuotta elämästään sodassa. Suosittelen siis elokuvaa kovasti. Itselläni on Murtuneet mielet yhä lukematta. Kova aie on lukea se kyllä.

      Poista
  2. Aihe on tärkeä ja se on ollut oikea kipupiste, onneksi nyt, kun aikaa on riittävästi kulunut, esiinostettu. Noihin sodanjäkeisiin aikoihin ja käyttäytymiseen palaa esim. Matti Rönkä teoksessaan "Eino". Omaakin kokemusta siitä on, että missä yksi rintamalla ollut vaari/isä rehvastellen ja ja laveasti kertoili urotöistään toinen yksvakaasti totesi:"Paska reissu, tulipa heitettyä ja velvollisuus suoritettua." Paitsi alkoholismia ja mielenterveysongelmia, sota poiki myös melkoisen huumeongelman (Pervitin ym). Lottien rauhanajan selvityminen on ollut ihan oma lukunsa... Oman kokemuksen mukaan neljäs sukupolvi ei enää minkäänlaista traumareppua mukanaan kanna:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tuntuu, että neljäs polvi on pääsemässä traumaperinnöstä. Osittain kuitenkin huomaan, kuinka tietyt asiat jatkavat kulkuaan aiemmilta polvilta opittuina tapoina. Tällaisia ovat esimerkiksi ruuan ja tavaroiden hamstraaminen. Vaikka tämä tapa oli aikoinaan pelastus monelle, ovat kaksi seuraavaa polvea toteuttaneet tätä kotoa opittuna mallina. Itselläkin on vaikeuksia luopua turhista tavaroista, kun voihan niitä joskus mahdollisesti tarvita... Pelkään, että tämä malli siirtyy vielä neljännellekin polvelle. Kaiku kuitenkin vaimenee jatkuvasti. Ja iso osa kansasta on jo mennyt toiseen ääripäähän eli liiankin huolettomaan kuluttamiseen.

      Yhteistä sodasta palanneiden käyttäytymiselle oli ulospäin näyttäytynyt kovuus. Asioilla rehvasteltiin tai sitten kokemuksista ei puhuttu lainkaan. Sodan ajateltiin tehneen pojista miehiä, vaikka monella heistä oli mahdollisesti tunne, että sota olikin tehnyt heistä omalla tavallaan jälleen lapsia. Peloista kirjoitettiin avoimesti rintamalla kirjeissä mutta niistä kertominen oli kotiin palattua ilmeisen vaikeaa. Vain harvoin miehet uskalsivat näyttää herkkyytensä.

      Naisten sota-ajasta selviytymisestä olisi kiinnostavaa lukea enemmän. Sota-ajan vaikutuksista isyyteen on puhuttu kiitettävän paljon mutta äitiys on jätetty vähemmälle. Uupumus saattoi lisätä äitien aggressiivista käyttäytymistä lapsia kohtaan. Ja ketju oli tältä osin valmis. Onneksi tällaisetkin kaiut vaimenevat polvi polvelta.

      Poista
  3. Tuon "varmuusvaraston" pidon ja poisheittämisen vaikeuden tunnistan turhan hyvin. On vaatinut suurta ponnistusta opetella, ettei ryhdy oravatautiseksi eli kun uusi tulee sisään, niin vanha vastaava lähtee ulos, ei jää nurkkiin "varuiksi":) Toinen, jonka jo Juniorimurmeleiden (ja itsemme) kanssa hanskaamme on, ettei lautasta tarvitse syödä tyhjäksi. Oman massun kuunteleminen on vallan järkeenkäypää ja terveellistä. Oppia ikä kaikki! Hulppea ulkoilukeli, aurinkoista päivänjatketta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harrastan juurikin tuota lautasen tyhjäksi syömistä. Myös lasten... Toisaalta olemme alkaneet oppia, että otamme ensin kohtuudella, jonka jälkeen voi ottaa lisää. Pikku hiljaa tässä järkevöityy ja tajuaa, ettei aina kannata syödä koko rahan edestä. :) Aurinkoista lauantaita! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!