Pitkä tie äidiksi: adoption ilot ja surut
















Lilly Korpiola: Pitkä tie äidiksi
Kustantaja: Tammi, 2014
Sivuja: 323
Goodreads-tähdet: ★ liked it

Koskettavimpia hetkiä ovat olleet tilanteet, joissa lapseni ovat tehneet havaintoja meistä ja parisuhteestamme. Heidän tarkan katseensa alla mikään ei jää huomaamatta. Aluksi he tarkkailivat jatkuvasti meidän suhdettamme. Isän ja äidin välinen suhde oli heidän uusi kotinsa, ei meidän asuntomme.

Hei! Viime vuonna ilmestynyt Pitkä tie äidiksi on pitkä ja kattava paketti adoptiosta. Kirjan kirjoittanut Lilly Korpiola kuvaa teoksessa 17 vuotta kestänyttä tietään äidiksi ja erityisesti elämää kahden isomman lapsen adoption jälkeen. Pitkä tie äidiksi on omakohtaisuuden lisäksi varsin asiapitoinen kirja. Kirja käy läpi adoptiota myös yleisellä tasolla ja päästää lyhyiden kommenttien kautta ääneen adoption parissa työskentelevät ammattilaiset.

Adoptioäitinä löysin kirjasta paljon tuttua. Korpiola painottaa, kuinka tärkeää on käyttää pitkä odotusaika hyväksi ja valmistautua tiedollisesti adoptiolapsen tuloon. Itse kannatan sitä, että tulevat adoptiovanhemmat ovat perillä adoptiolasten erityisyydestä muun muassa kiintymyssuhteen ja tunteiden hallinnan ongelmien saralla mutta liika tietotulva ja tietotulvan myötä korkeaksi nouseva vanhemmuuden rima voivat myös uuvuttaa vanhemmat ennen kuin lapsi on edes kotona. Onneksi Korpiola painottaa, että perusasiat kuten vanhemman empatiakyky ja oma tunteiden hallinta sekä kodin hyvä ilmapiiri ovat erittäin tärkeitä adoptiolapselle. Omia tunnetaitojaan onkin hyvä selvitellä ennen adoptiota.

Huumorin kautta voi purkaa monia asioita, mutta ennen muuta se tekee arjesta iloista ja rentoa. Iloinen koti on terapeuttinen koti, meillä on tapana sanoa. 

Kirja on ajankohtainen ja selventää kuvaa adoptoimisen nykytilasta. Monet vinkkaavat lapsettomille vaihtoehdoksi adoptiota mutta todellisuudessa adoptio on nykyään monen vuoden kivinen tie, jolla ei ole takeita onnistua. Moni ajattelee maailman miljoonien orpolasten joukosta löytyvän helposti kotia vailla oleva lapsi, mutta todellisuus on synkkä. Adoptiovapaita lapsia on paljon vähemmän kuin halukkaita adoptoijia. Kaduilla asuu hurja määrä lapsia mutta he eivät ole adoptoitavissa. Korpiolan kuvaama vanhempien lasten adoptio voisikin olla yksi tie tilanteen parantamiseksi.

Kirjassa kuvattu adoptiotarina on positiivinen kertomus onnistuneesta isompien lasten adoptiosta. Adoptoijia usein pelottaa vanhempien lasten adoptointi, sillä lastenkoti voi jättää isojakin jälkiä lapsen tunne-elämään. Mitä pitempään lapsi on lastenkodissa, sitä enemmän haasteita yleensä on. Pitkä tie äidiksi onkin rohkaiseva kertomus kaikille isompien lasten adoptointia harkitseville, sillä 8- ja 13-vuotiaat Intiasta adoptoidut veljekset muodostavat uusien vanhempiensa kanssa perheen, joka tuntuu juuri oikealta.

On vaikeaa selittää sitä merkityksellisyyden tunnetta, jonka koen näiden kahden pojan äitinä. He eivät ole sattumaa, vaan meillä on jokin merkillinen kohtalonyhteys. Joskus tuntuu epätodelliselta ajatella, että meistä 6000 kilometrin päässä syntyi kaksi poikaa, jotka ovat kuin meille luotuja. Vicky ja Rahul ovat juuri sellaiset pojat, joista olen haaveillut. Niin monena aamuna olen herännyt ja katsonut nukkuvia poikia - näin sen piti mennä. Nämä lapset oli tarkoitettu minulle. 

Kirjan perussävy on positiivinen ja sivuilta välittyy onni vihdoin koossa olevasta lapsiperheestä. Kirja ei kuitenkaan jätä synkempiäkään sävyjä käsittelemättä, sillä niitäkin adoptioon liittyy. Yhteiskunnassamme ei arvosteta toisten puolesta uhrautumista, mitä puolestaan moni adoptiolapsi vanhemmiltaan edellyttää. Traumatisoinutta lasta ei voikaan laittaa esimerkiksi päiväkotiin samalla tavalla kuin turvallisen vauva-ajan kokenutta biologista lasta. Me adoptiovanhemmat olemme kuitenkin aivan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin, joten tasapainottelu töihin paluun ja kotiin jäämisen kanssa on haastavaa. Yhteiskunta ei myöskään tue adoptiovanhempien kotiin jäämistä samalla tavalla kuin biologisia vanhempia, vaikka adoptiolapselle olisi useimmiten tasapainoisen kehityksen vuoksi erittäin tärkeää saada olla oman uuden vanhempansa hoidossa. Erityisesti isompia lapsia adoptoiville tilanne on vaikea.

En ole saanut minkäänlaista kotihoidontukea tai vanhempainrahaa. Olemme eläneet säästöillä ja investoineet lasten kanssa olemiseen omasta pussistamme, koska emme ole oikeutettuja vanhempainvapaisiin. 

Adoptiolapselle adoptio on äärimmäisen rankka kokemus mutta usein myös adoptiovanhemmat ovat tiukoilla muutoksia oireilevan lapsen kanssa. Lapsi voi olla äärimmäisen takertuva, pelokas ja aggressiivinen tai täysin välinpitämätön vanhempiaan kohtaan. Adotiovanhemmuus voi satuttaa. Kirjassa käydään lisäksi läpi adoptiolasten ja -vanhempien kohtaamaa rasismia. Omasta mielestäni se on ollut pienten lasten äitinä kohtuuton lisätaakka - lasten kärsimyksestä ja itsetunnon haavoittumisesta puhumattakaan. Varmasti jokainen pienten lasten vanhempi tietää, miten paljon työtä ja hikeä lasten kanssa eteenpäin puskeminen välillä vaatii. Saati jos kyse on erityislapsista. Ilkeät kommentit ja vihaiset katseet ovat olleet lisäämässä arjen raskautta. Itse peräänkuuluttaisin kanssaihmisten inhimillisyyttä. Jos alamme karsia ihmisiä ulkonäön perusteella, ei pian kukaan meistä ole turvassa.

Juutalainen rabbi ja filosofi Abraham Joshua Heschel on kutsunut rasismia "ihmisen vakavimmaksi uhaksi ihmiselle - se on suurinta vihaa pienimmästä syystä". Hän on sanonut myös: "Kansanliikkeen aloittamiseksi ei tarvita kuin yksi ihminen... sitten vielä yksi... ja vielä yksi..." Suomessa tarvittaisiin juuri nyt kansanliikettä, joka ymmärtäisi kulttuuriälyn merkityksen Suomen tulevaisuudelle.

Kaikesta en kirjassa kuitenkaan aivan samaa mieltä ollut. 48-vuotiaana äidiksi tullut Korpiola tuo esiin iäkkäämmän vanhemman edut adoptiolapsen kannalta. Hän uskoo iältään kypsemmän vanhemman kykenevän suhtautumaan levollisemmin adoptiolasten haasteisiin. Itse 26-vuotiaana adoptioäidiksi tulleena olen puolestani sitä mieltä, että kyse on ennemminkin henkisestä kypsyydestä, mikä ei useinkaan riipu iästä. Vanhempi, jolla on kokemusta kriiseistä ja jolla on kykyä ymmärtää ja vastata lapsen tunteisiin sekä uskallusta luottaa omiin kykyihinsä vanhempana on usein hyvä vanhempi iästään huolimatta. Adoptiovanhemmuus on vanhemmuutta, joka vaatii ison annoksen herkkyyttä ja vahvuutta samassa paketissa.

Kommentit

  1. Itse kirjaa en ole lukenut, mutta ikäkysymyksen suhteen jaan näkemyksesi. Pienokaiselle riittävät turvalliset ja rakastavat vanhemmat. Yht'äkkiä ja nopeammin kuin ikuna uskoisikaan kodissa onkin teini-ikäisiä nuoria asiaankuuluvine maailmantuskineen ja kapinoineen. Tuolloin heidän maailmansa ymmärtämiselle ja omalle turvamuurina jaksamiselle on huomattava ero siinä, oletko itse reilu nelikymppinen vaiko jo yli 60-vuotias. Edelleen jos vielä oikein hyvin ja onnekkaasti käy: tulevat temmeltämään ne rakkaat ja railakkaat luomunitrot, lapsenlapset...
    P.S. Pulubois oli suurmenestys ja iskemätön kirja odottaa pian yökyläilevien lomalaisten iltasatutuokiota; kiitos & aurinkoisia kesäpäiviä, hauskoja hetkiä ja yhteisiä retkiä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä vanhemmuus ei minustakaan katso ikää. Omalla kohdallamme olemme myös miettineet todennäköisyyksiä sen suhteen, että ehtisimme olla mahdollisimman pitkään lasten elämässä myös heidän aikuistaipaleellaan.

      Hauska kuulla että Puluboi upposi! :) Täällä lopetellaan pian kolmatta osaa eli Pöpelikkökirjaa ja se on meistä ehkä kaikkein paras osa tähän mennessä. Onneksi syksyllä ilmestyy neljäs osa, muuten voisi tulla suru puseroon sivujen huvetessa. Oikein mukavia kesäpäiviä toivotellen. :)

      Poista
    2. Hyvä vanhemmuus ei varmaankaan ole kiinni iästä, mutta sain itse esikkoni 25 -vuotiaana ja kuopuksen 34 -vuotiaana. Pakko myöntää, että kaikki, KAIKKI oli toisin, kuopuksen kanssa: Paremmin. Mitä tulee sitten teini-ikäisiin, niin suorastaan nautin teineistä. Meillä oli tyttären kavereille avoimet ovet ja oli hauskaa tutustua häen ystäviinsä. Osasta tuli minulle niin likeisiä, että vieläkin muistavat minua ja ovat myös pyytäneet facebook-kavereiksi etc.etc.

      Pihi nainen, sinulle on jotain blogissani;)

      <3

      Poista
    3. Ihana yllätys blogissasi. :) Laitan sinulle meiliä toivekirjasta, kunhan muut onnekkaat ovat tehneet varauksensa.

      Minullakin tunne, että nyt 35-vuotiaana voisin olla jopa parhaimmillani pienenkin lapsen kanssa. Toisaalta siihen on omalla kohdalla vaikuttamassa myös kokemus. Ensimmäisen lapsen kanssa olisin stressannut todennäköisesti minkä ikäisenä tahansa. Seuraavien kanssa ottaa rennommin. :)

      Poista
  2. Minusta tämä on ihana kirja! Erityisen hyväksi koin tunnevanhemmuuden (sopii kaikille vahemmille!), vai mikä olikaan se oikea termi. Kirja sopiikin mielestäni hirveän hyvin ihan kaikille vanhemmille.

    ps. adoptiolapsille kiinnostava kirja on Tomi Kontion uutuus Koira nimeltään Kissa. Esittelin sen blogissani, vaikutuin!
    http://varikaspaiva.blogspot.fi/2015/06/kun-spurgu-ja-itsenainen-koira-loytavat.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin juuri tuo tunnevanhemmuus on kirjassa erittäin hyvä pointti. Adoptiovanhempi (tai vanhemmat yleensäkin) voivat lipsahtaa suorittamaan vanhemmuutta kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, vaikka tärkeintä olisi olla tunnetasolla läsnä lapselle. Uhmaikäisen kanssa toiminen ei ehkä kaikin puolin ollut kirjassa ihan uskottavaa (harva vanhempi pystyy erittäin tasapainoisella tunne-elämälläkään pysymään aina levollisena lapsen kiukutellessa ja kokeillessa toden teolla rajoja). Siinä olen samaa mieltä, että vanhemman tulee olla turvallinen vuori, joka ei lähde esim. huutokisaan tai mene täysin pois tolaltaan uhmaikäisen uhmitellessa mutta levollinen ei nyt sentään tarvitse yrittää olla. Kunhan pitää pään kylmänä. :) Kävinkin kurkkimassa postauksesi tuosta lastenkirjasta, kiitos hyvästä kirjavinkistä!

      Poista
  3. Tuosta ikäkysymyksestä... En ole lukenut kirjaa, mutta jostakin syystä reagoin heti Korpiojan kommenttiin iästä, että selittelee vaan (itselleen?), että korkea ikä on ihan hyvä. Minä olen enemmän sitä mieltä, että lapset on hyvä saada nuorempana. En nyt lähde tuomitsemaan vanhana adoptoivia, ymmärrän, että se ei ole välttämättä oma valinta, ja jos lapsetkin ovat jo vähän isompia, ei heti olla tilanteessa, että äiti on jo eläkkeellä, kun lapset ovat teini-iässä. Tosiasia on, että nuoret jaksavat paremmin lasten kanssa. Eikö muuten adoptiolle ole ikärajana 40v? Ainakin Ruotsissa taitaa olla, vai onko se kiinni lasten kotimaasta? Täällä on myös painoindeksi vaatimus; ei saa olla ylipainoinen. Se tuntuu minusta aika hullulta.
    Tietysti on oltava myös alaikärajoja. Minulla on tuttava, joka sai jostain kumman syystä sijoituslapsia, kun oli vasta 19v. Omituista, koska virallinen alaraja täällä on 25v. Vanhin lapsista oli silloin 9v. Se sijoitus meni ihan täysin pieleen, mutta toisaalta en usko siinä tapauksessa iänkään auttavan. Häneltä otettiin viimeisetkin sijoituslapset pois muutama vuosi sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa alaikäraja adoptoimiselle on 25 vuotta ja yläikäraja 50 vuotta. Itsellä on kokemusta vain suht nuorena adoptoimisesta ja itselle se on tuntunut sopivalta (ja lapsikuume esti minkään muun iän harkitsemisenkaan). Olen tavannut myös todella jaksavia iäkkäämpiä vanhempia. Ja toisaalta melko nuoria vanhempia, joille vanhemmuudessa jaksaminen on ollut raskasta. Lopulta ne henkiset voimavarat taitavat olla ne merkittävimmät vanhemmuudessa vaikka veikkaankin, että itsellekin yöheräämiset olisivat nyt iän myötä rankempia.

      Poista
    2. Kyllähän tuo 48v:nä adoptoiminen toimii kun kyseessä ovat jo isommat lapset. He ovat vain suoraan hypänneet esiteinien haasteisiin.

      Mistä en kirjassa pitänyt on tietynlainen romantisointi siitä millaista elämä heillä on. Adoptioprosessista on kirjan kirjoittamishetkellä kulunut vain lyhyt aika. Vaikka kirjassa kuvataa myös vastoinkäymisiä, mieleen hiipii ajatus siitä voiko koko asiaa arvioida vielä noin lyhyen ajan jälkeen.

      Eihän pikkulapsenkaan vanhempi pysty sanomaan millaista elämä lapsen kanssa on sitten kun tämä varttuu nuoreksi. Jos väittäisin tietäväni kaiken äitiydestä 2-vuotiaan lapsen äitinä kukaan ei minua uskoisi.

      Poista
    3. Noista ikärajoista: voiko ne riippua myös adoptioon antavan maan vaatimuksista ja käytännöistä?

      Poista
    4. Yleensäkin adoptiovanhempien kirjoittamien kirjojen "ongelmana" mielestäni on, että vain sellaiset kirjoittavat, joilla adoptio on mennyt hyvin. Kirjassakin taisi olla kohta (jos en ihan väärin muista), että esimerkiksi adoptioperheiden tapaamisissa näkee, kuinka perheet ja lapset ovat tasapainossa. Totuus taitaa kuitenkin olla, että he, joilla ongelmia on, eivät tule tapaamisiin. Itse toivoisin, että myös haasteista kirjoitettaisiin. Vauva-aika lastenkodissa aiheuttaa kuitenkin monelle lapselle ongelmia. Luovuttajamailla on tosiaan myös omia sääntöjä ikärajojen suhteen. Kiinassa alaikäraja on esimerkiksi 30 vuotta.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Suositut tekstit