keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Monien mietteiden Äitikortti















Anu Silfverberg: Äitikortti
Kustantaja: Teos, 2013
Sivuja: 249
Pisteet: 3,5/5

Kun halutaan lisää kotihoidontukea ja selitetään sukupuolista työnjakoa Pienten Lasten Äidin syvällä rintaäänellä, on hyvä muistaa, että lopulta ei kinastella siitä, onko lapsen hyvä olla kotona vai päiväkodissa. Kinastellaan siitä, missä naiset ovat, ja missä miehet. Lasten parhaasta puhuminen on paskapuhetta. Te ette puhu lapsistanne, te puhutte itsestänne: omista peloistanne, haluistanne ja toiveistanne.
On tietysti ymmärrettävää, että ihmiset jäävät kotiin, jos se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, tai jos siellä on 'kivempaa'. Ja onhan siellä usein sitäkin. Mutta silloin pitäisi edes olla kanttia sanoa, että jäin kotiin, koska en saanut työtä / en halunnut tehdä työtä / en saa työstä irti mitään / kumppanini ei suostu jättämään omaa työtään, enkä osaa sanoa hänelle vastaan / koska nyt vain huvitti.
Kyse on kuitenkin aikuisen valinnoista.

Hei! Äitikortti oli yllättävän monipuolinen lukukokemus. Anu Silfverberg käsittelee kirjassaan äitiyttä niin lapsettomuuden, synnytyskokemuksen, imetysongelmien, eläintuotannon epäkohtien, äitiyteen hurahtamisen, äitikortin vilauttelun ja tasa-arvon näkökulmasta. Kirjasta on omaan silmään tunnuttu nostavan esiin eniten äitikortti-teemaa. Toisaalta Silfverberg toimii kirjassaan itse hieman samoin kuin äitikorttia heiluttavat ja omien kokemustensa kautta yleistyksiä tekevät äidit. Hän puhuu omista kokemuksistaan ja hyväksyy tai tuomitsee asioita sen mukaan. Hän tekee yksityisestä yleistä.

Kirjan teemat herättelevät mukavasti. Silfverberg peräänkuuluttaa ihmisten rajojen kunnioittamista niin lapsitoiveiden kuin niiden poissaolon suhteen. Itse olen ilahtuneena huomannut, että moni lähtee nykyään toivomaan lasta ymmärtäen, ettei se välttämättä ole itsestäänselvyys. Tällainen suhtautuminen näkyy varmasti myös empaattisuutena ja hienovaraisuutena muita kohtaan. Toivoisin ihmisten miettivän myös fyysisten rajojen kunnioittamista. Perheemme kohtaa säännöllisesti ihmisiä, jotka käyvät suoraan käsiksi esimerkiksi lastemme hiuksiin. Tuntemattoman ihmisen kosketus ei tunnu lapsestakaan mukavalta. Muistan lämmöllä naista, joka tuli kertomaan pienelle tyttärellemme, että hän on tässä pitkään miettinyt, voisiko hän koskea tyttären tukkaa. Oli aivan eri asia, kun lapsi sai itse päättää, saako häneen koskea vai ei.

Silfverbergin huomiot äitiyden suorittamisesta ovat myös kiinnostavia. Äitiyteen hurahtaminen ja niin sanottuun äitiyden mustaan aukkoon katoaminen käsitelläänkin kirjassa perinpohjaisesti. Adoptioäitinä olen jäänyt osittain tämän ilmiön ulkopuolella, sillä esimerkiksi imettäminen jäi kohdallamme toteutumatta. On mielenkiintoista pohtia, miksi äidit lähtevät suorittamaan esimerkiksi imettämistä (ja olisinko kenties itsekin lähtenyt mukaan asiaan). Onko kyseessä äitiyteen liittyvä taipumus vai siirtyykö suorittaminen äitiyteen opiskeluista ja työelämästä? Onko suorittajaluonne luontaisesti suorittaja myös äitinä? Imetys on tunnetusti hyödyllistä vauvalle mutta välillä se tuntuu saavan valtavat mittasuhteet äitydessä. Olisiko vanhemmuuteen valmistautuessa hyvä miettiä, mitä vauvan hoidon ulkopuolisia itselle mielekkäitä asioita voisi kotona ollessa toteuttaa? Silfverberg toteaa kirjassaan, että imettäminen on mahdollista vain synnyttäneille naisille, mutta myös adoptioäitinä olisin saanut imetyksen käyntiin. Myös miehet voivat imettää. Olenkin hieman harmitellut, ettemme kokeilleet imetystä.

Kirjassa äitiyteen hurahtaminen nähdään yhteiskunnallisena vaarana. Vauvan kanssa hifistelevät äidit kun eivät kirjan mukaan kiinnostu tärkeämmistä asioista. Itselle tuli mieleen, että eikö silloin pitäisi vähintäänkin kieltää esimerkiksi television katselu? Televisio nappaa huomaamattamme elämästämme hurjan paljon aikaa, jonka voisimme käyttää yhteiskunnallisten asioiden eteenpäin viemiseen. Miksi kritisoida niin voimakkaasti juuri äitiyteen aikansa "hukkaamista"? Lasten kasvattaminen tasapainoisiksi aikuisiksi on lopulta yhteiskunnankin etu. Television katselu ei ole todennäköisesti yhtä hyödyllistä.

Silfverberg myös pohtii, miksi juuri vauva-aikana intoilemme muun muassa ruokavalioiden ja mahdollisimman luonnonmukaisten materiaalien suhteen. Tämä on mielestäni ihan hyvää herättelyä. Vauvojen ja taaperoiden kanssa ollaan äärimmäisen tarkkoja mutta leikki- ja kouluikäisten kanssa ei välttämättä syödä edes yhtä ateriaa päivässä yhdessä. Kenties kultainen keskitie olisikin paras. Rennompi ote vauva-aikaan ja lisää säännöllisyyttä ja terveitä elämäntapoja isompien lasten suhteen?

Kirja hyppää myös eläintuotannon puolelle. Moni äiti ymmärtää omasta kokemuksesta raskauden vaivat ja oman tilan kaipuun, joten kenties voisimme ymmärtää myös muiden eläinten tarpeet? Vahva viettimme suojella ja hoivata jälkeläisiämme on meille itsestäänselvyys, joten voisimmeko pystyä näkemään myös muiden eläinlajien samanlaisen voimakkaan tarpeen? Tuotantoeläimet kärsivät selvästi joutuessaan eroon emostaan ja poikasistaan.

Kotiäitiyden valinneena kirja onnistui myös loppupuolella nostamaan verenpainettani. Olen tasa-arvon kannattaja ja mieheni on ollut myös pitkiä aikoja kotona lasten kanssa (Kelalta tuli aikoinaan korjattu kirje, johon vanhempainvapaa oli muutettu äidin eli minun pidettäväksi, sillä olimme heidän mukaansa selvästi tehneet virheen toivoessamme vanhempainvapaata isälle. Teimme uuden hakemuksen ja saimme vanhempainvapaan lopulta isälle.). Olen monella tapaa samaa mieltä siitä, että miesten tulisi omalla toiminnallaan tehdä muutos. Jäädä kotiin omalla vuorollaan hoitamaan lapsia ja murtaa asenteita. Se, mikä kirjassa nosti verenpainettani oli se, että lapsen parhaaksi tehtyä kotiin jäämistä ei otettu lainkaan vaihtoehtona huomioon. Meillä niin mies kuin minä olemme jääneet kotiin juurikin turvataksemme lapsillemme mahdollisimman rauhallinen lapsuus. Ettei lasten tarvitsisi pienestä asti elää kiireessä. Todella monta kertaa olen ajatellut, että töissä siistissä työpisteessäni olisi todennäköisesti helpompaa kuin olla 24/7 saatavilla lapsille ja kestää kiukuttelut. Omaan kokemukseeni perustuen vanhempi voi siis tehdä päätöksen jäädä kotiin lapsen parasta ajatellen ja joksikin aikaa oman etunsa unohtaen. Ehkä olemme maailman ainoa perhe, joka ajattelee näin tai yksityisestä voi tässäkin tapauksessa tehdä tietyn ihmisryhmän kohdalla yleistä.

16 kommenttia:

  1. Kotiäitiyden leimaaminen ärsyttää ja väsyttää minuakin. Vaikka olen itse yrittänytkin ennen nuorimmaisen syntymää palata töihin, niin pidän tärkeänä että lapset saavat viettää mahdollisimman rauhallisen lapsuuden. Aikatauluja ja kiirettä on kuitenkin edessä monta vuosikymmentä.

    Tuostakin olen kanssasi samaa mieltä, että työssäkäyvänä luultavasti jaksaisi ja pystyisi olemaan läsnä lapsilleen jopa paremmin kuin kokopäiväisenä kotivanhempana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki muut vaihtoehdot tuntuvat hyväksytyiltä (kirjassa ok sekin, että palaa töihin koska ei viihdy lapsen kanssa kotona) kuin se, että ajattelisi lapsen parasta. Naiset työllistyvät kuitenkin varsin hyvin kotiäityden jälkeen Suomessa. Verrattuna esim. USAan, jossa kotihoidontukea ei ole. Kotihoidontuen demonisointi ei siis oikein löydä perusteita. Yhdysvalloissa tiputaan työelämän kelkasta kokonaan ja todella iso osa jää kotirouviksi lopuksi elämäänsä. Itsekin palailen syksyllä osa-aikatyöhän. Lapset saaneet nauttia lapsuudesta ja työelämää ehdimme me vanhemmat varmasti uupumiseen asti vielä.

      Poista
    2. Olis mielenkiintoista, jos joku tekisi laskelmia kotihoidontuen ja työttömyyskorvausten välillä. Kovasti kerrotaan, kuinka paljon halvemmaksi valtiolle tulis, jos kotihoidontuella olevat palais töihin siinä ja siinä ajassa, mutta entä jos ja kun ei ole valmista työpaikkaa? Kuinka suuri osa kotivanhemmista olisi edelleen kotona, saisi työttömyyskorvausta? Samaan aikaan päivähoitokulut lisääntyisivät, koska lapset pitäisi laittaa tarhaan siltä varalta, että sattuisi saamaan töitä...

      Eihän nämä asiat ole ollenkaan mustavalkoisia. Tai helppoja.

      Poista
    3. Yhtälö olisi tosiaan paljon simppelimpi, jos meillä olisi Suomessa täystyöllisyys. Helsingissäkin on yli 10 prosentin työttömyys, mikä on aika hurjaa. Ja tulevaisuus ei näytä paremmalta, jos emme ala toden teolla jakaa työtä ja työaikaa. Välillä on tuntunut, että työttömänä & lapset päiväkodissa olisin arvostetumpi kuin kotona vapaaehtoisesti lasten kanssa. Ja taitaahan se arvostus näkyä rahallisestikin. Yhtä suuri arvostus olisi kiva.

      Poista
    4. Minä olen alkanut olla kansalaispalkan kannalla. Se ratkaisisi monta asiaa, kaikenlaisten lomakkeiden täyttö vähenisi ja tunnustettaiisin se tosiasia, että kaikille ei ole töitä eikä syyllistettäisi ihmisiä, jotka tekevät parhaansa.

      Poista
    5. Kansalaispalkka kuulostaa minustakin hyvältä. Nyt tuntuu väärältä, että kaikenlaisesta työnteon yrittämisestäkin rankaistaan työttömiä taloudellisesti.

      Poista
  2. Mielenkiinnolla luin kirjoituksesi tästä kirjasta, jota en ole lukenut enkä varmaan luekaan. Aihealue on todella kaukana omastani, mutta yleisellä tasolla toki keskustelu kiinnostaa. Asiassa kuin asiassa inhoan itse syyllistämistä ja saarnaamista: toivoisin, että kukin saisi tehdä lapsenhoitoon liittyvät päätökset perheen kesken ilman ympäristön moralisointia ja sormella osoittelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka kirja pohtii paljon äitiyttä, löytyy tästä niin laaja kattaus teemoja (tuotantoeläinten hyvinvointi, vapaaehtoinen lapsettomuus jne.), että suosittelen lukemaan, jos kohdalle osuu. Välillä kirjasta tuli tuntu, että vain muille lajeille kuin ihmisillä on tyypillistä tarve hoitaa jälkikasvuaan ja ajatella heidän parastaan mutta miksei ihminen siihen pystyisi? Vanhempia on moneen lähtöön, juuri pehmeät arvot tuntuvat saavan osakseen eniten löylytystä ja kyseenalaistamista.

      Poista
  3. Minusta tässä kirjassa nousi hienosti esiin isän rooli ja sen arvostaminen äidin roolin rinnalla yhteiskunnassa. Ruotsissa ollaan tässä meitä edellä.

    Ihmisten arvostukset ovat erilaisia.

    Itse olen huolissani vain siitä, riittääkö yhteiskunnassa rahaa sekä tasokkaaseen päiväkotitoimintaan että kotihoidon tukemiseen jatkossakin, jos kovin monet äidit haluavat viettää koko vanhempainvapaan ja osa äideistä vielä niin, että vie isomman lapsen päiväkotiin ja nauttii äitiyslomasta vauvan kanssa. Ilmeisesti tämän oikeuden rajoittamista tullaan pohtimaan.
    Itse nautin aikoinaan kovasti, kun hoidin viisivuotiaan kanssa vauvaa. Pidin hänelle siinä ohessa 'kotikoulua' hänen kulloisenkin mielenkiintonsa mukaan. Ei olisi tullut mieleenkään riistää häneltä tätä kokemusta. Vaikka eihän sitä tarvinnut edes pohtia, koska silloin ei ollut pienemmillä paikkakunnilla kuin perhepäivähoito tasan tarkkaan niiden tuntien ajaksi jolloin äiti oli töissä ja tuettua kotihoitoa oli vajaa vuosi. Hyvinvointi on lisännyt mahdollisuuksia, mutta säästöt tulevat valitettavsti viemään niitä pois. Pitää kuitenkin muistaa, miten hyvin meillä on asiat verrattuna maihin, joisa on mitätön sosiaalihuolto, esim. USA, ja maihin, joissa sitä ei ole ollenkaan. Me olemme todella hyvinvoinnissa kärkimaita.

    Tuo kiire-teema, kiireen välttäminen, on mielenkiintoinen. Kunpa perheet osaisivatkin pysähtyä viettämään perhe-elämää. Olen seurannut monilla ulkomaan matkoilla, miten paikalliset perheet syövät yhdessä ravintoloissa, myös murrosikäiset mukana, kun meillä keskivertoperheessä kaikki kulkevat omia teitään ja hokevat omia kiireitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perheessämme tasa-arvoinen venhemmuuden jako on onneksi toteutunut. Adoptio on varmasti osaltaan vaikuttanut, että olemme olleet tasavertaisemmassa asemassa vanhempina. Me äidit voisimme antaa niin henkistä kuin fyysistä tilaa enemmän isille tulla ja ottaa oma tasavahva paikkansa vanhempana. Tämä olisi myös parisuhteen etu, kun molemmat ottaisivat yhtä paljon vastuuta lapsista.

      Isomman lapsen päiväkotiin viemisessä tulee vahvasti eteen, mikä on oikeasti lapsen parhaaksi. Adoptiovanhempina hylkäämiskokemus on alusta lähtien mielessä, joten asiassa tulee väkisin mieleen, ettei isommalle lapselle aiheuteta hylkäämiskokemusta, kun vanhempi on kotona pienemmän kanssa. Tätä puolta saisi mielestäni tuoda vielä enemmän esiin keskustelussa (isomman lapsen kokopäivähoitoa voisi mielestäni rajoittaa, jos kotona ei ole ongelmia). Meillä kerhoilu on riittänyt isommalle lapselle mainiosti. Sieltä on löytynyt kavereita ja opittu ryhmässä käyttäytymistä.

      Poista
  4. Mielenkiintoisen oloinen kirja. Pitää laittaa lukulistalle.

    Olen kanssasi niin samaa mieltä, että miesten pitäisi ottaa vieläkin aktiivisemmin osaa lastenhoitoon ja käyttää käytettävissä olevia vapaita. Se on minusta olennainen osa tasa-arvoa.

    Itse näen töihinpaluun pidemmän äitiys+hoitovapaajakson ajalta kaikkea muuta kuin ruusuisesti. Työskentelen itse erittäin miesvaltaisella alalla ja siellä paluu on kaikkea muuta kuin helppo. Mitä pidempään olet poissa sen vaikeammaksi se käy. Tiedän sen muiden alan naisten kokemuksista sekä omakohtaisesti kahden paluun kokemuksella, joista jälkimmäisenä oli n. 3,5v poissa. Moni samassa tilanteessa ollut äiti, pitkitti töihin paluuta tai alkoi opiskelemaan uutta tai jopa hankki yhden lapsen lisää, koska se mahdollisti kotona olon ja tulevaisuuden miettimisen. Minusta on karmeaa, että äitiys ja pitkät vapaat ovat sysänneet korkeakoulutettuja naisia työelämässään sivupolulle ja he eivät enää työllisty alalleen vaan joutuvat luovimaan uusia urapolkuja, joista kaikki eivät johda riittävään työllisyyteen.

    Ainoa todellinen korjaus tähän olisi se, että vanhempainvapaita jaettaisiin paremmin molempien vanhempien kesken. Tähän moni toteaa, että kun äiti haluaa olla kotona lasten kanssa ja isällä on parempi palkka. Minusta tuolla ajattelulla ei ainakaan edistetä tasa-arvoa työelämässä eikä todellakaan pureta sitä, että miesvaltaisilla aloilla maksetaan parempaa palkkaa. Se vahvistaa sitä, että on naisten aloja, joilla vanhempainvapaisiin suhtaudutaan positiivisemmin ja on miestenaloja joista "ei voi olla poissa", joissa siksi pärjääminen on hankalaa äidille. Tällä hetkellä uskon, että ainoa keino tilanteen parantamiseen on lainsäädännön muuttaminen perhevapaiden ja -etuuksien osalta. Jos tietäisin, kuinka se pitäisi tehdä, lähtisin heti mukaan politiikkaan ajamaan asiaa :)

    Ruoho on aidan toisella puolella vihreää. Kun olin kotiäiti kaipasin työni tuomia virikkeitä ja mahdollisuutta määrätä itse pitkälle päivänkulusta. Kun palasin töihin, työ toi päivään henkistä boostia. Koska kaikki kotihommat piti kuitenkin tehdä ja olla lasten kanssa, mahdollisuus omaan rauhalliseen hetkeen kapeni olemattomiin. Ehkä joskus klo 22 jälkeen sai hetken henkäistä ja kello soi arkisin aina 5:30.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan. Kirjasta sain kuvan, että ollakseen edelläkävijä, lapsi on hyvä laittaa hoitoon heti äitiysloman jälkeen, jotta muutoksia tulee. Minusta oikea suunta olisi, että äitiysloman (ja imetysrumban) jälkeen kuvaan astuisivat isät, jotka kantaisivat oman kortensa kekoon lasten hyväksi. Ratkaisu nähdään yhä enemmän naisen valintana kuin miehen samanveroisena vastuuna.

      Myös mieheni tekee lyhennettyä työviikkoa ja täytyy myöntää, että tiedostamme, millaista rumbaa elämämme olisi, jos kumpikin meistä olisi täyttä päivää töissä. Siinä mielessä olen myös itsekäs, sillä en tiedä miten jaksaisimme pyörittää myös kodin työn päälle. Tahdin hidastaminen on vain varsin paheksuttu laji, vaikka veroja kunnialla maksammekin, emme elä sosiaaliturvalla ja lapset ovat tulleet yhteiskunnalle hoitonsa puolesta varsin edulliseksi pitkällä seurakunnan kerhoilu-urallaan.

      Poista
  5. Ette ole maailman ainoa perhe, vaan täällä samanmoinen. Varmasti mieskin olisi jäänyt kotiin, vahva isä kun on, jollei hänen tulonsa olisi huomattavasti isommat kuin minun. Eli taloudellisesti meillä ehdottomasti meni näin.

    Huomaan aina selittäväni ja perustelevani tätä kotiäitiyittä vaikka meille tämä on aivan simppeli asia ja meidän arvomaailman mukainen. Omat äitimmekin (minun tapauksessa minut kasvattanut mummini) olivat kotona.

    Olen välillä käynyt töissä ja tehnyt uusia ratkaisua uusien tilanteiden tullessa. Kuten ettei Porvoossa tokaluokkalainen saanut enää ip-kerhopaikkaa ja olisi joutunut olemaan päivät yksin kotona.


    Aika järkky tuo Kelan yksisilmäisyys ja uusi hakemus. Ruotsissa nämä asiat ovat kyllä paremmin.

    Upeaa viikonloppua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja tuntoja. Viimeksi eilen totesin puistossa tuntemattomalle isoäidille, että valintaansa saa aina selitellä. Ja selittelin samalla, että olen tehnyt kaikenlaisia hommia lastenhoidon ohessa. Hän sanoi ihanasti että höpsis, aivan hyvin riittää jo se, että hoitaa lapsiaan. Harvemmin tulee kohdattua tällaista hyväksyvää asennetta. Aurinkoista viikonloppua! :)

      Poista
  6. Mulla on jo jonkun aikaa kun luin tämän, ja olen jo tässä välissä ehtinyt itsekin kokea äitiyden. Verenpaineet nousivat minullakin! En enää muista kirjaa yksityiskohtaisesti, mutta koin jotain epämiellyttävää syyllistymistä, vaikka toisaalta kirjailija juuri kapinoi sitä syyllistymistä vastaan. Ihan kun siinä hurahtamisessa olisi jotain vikaa ja siinä että haluaa imettää pitkään, omistautua lapselleen jne. Ei se naiseus/minuus sieltä häviä mielestäni, tokikin voi jäädä taka-alalle. Mutta eikö se ole ihan toivottavaakin ja biologiselta kannalta jopa elintärkeää! Huomasin myös kirjassa jonkin verran ärsyttäviä asiavirheitä... Uskoisin että nyt ärsyyntyisin kirjasta vielä enemmän kuin silloin kun luin sen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä kun luulin olevani ainoa, jonka verenpaine nousi kirjan tietyissä kohdissa. Lohdullista etten ole ainoa, vaan taitaa olla paljon äitejä, jotka eivät näe vauvoihin hurahtamista ja oman edun hetkellistä unohtamista yhteiskunnallisena terrorismina. Minäkin hoksasin kirjassa joitakin asiavirheitä (kuten sen, että vain synnyttäneet äidit voisivat imettää) ja hieman niitä ihmettelin. Kirjoittaja kun on toimittaja, niin oletin, että kirja olisi asiavirheetön.

      Poista

Kiitos kommentistasi!