keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Tunteiden patoamisen vaaroista kertova Lasteni tarina

















Essi Kummu: Lasteni tarina
Kustantaja: Tammi, 2014
Sivuja: 194
Pisteet: 4-/5

Trauman jälki on pitkä ja kipeä ja kulkee perintönä sukupolvelta toiselle. Kun miehet lähtivät rintamalle, jäivät naiset hoitamaan kotia, eikä sodasta palaavalta mieheltä ollut lupa vaatia enää yhtään enempää vaikean tunteen sietämistä. 
Minun sukuni ja sukupolveni naiset oppivat vaikenemaan ja vaientamaan, meidän äitimme oppi tekemään niin, ja meidän äitimme äiti oppi tekemään niin. 
Mikäli en olisi saanut perheeltäni sukuperimänä kyvyttömyyttä surra, en olisi traumatisoitunut. Kasvoin vaikenemisen ja kestämisen kulttuurissa ja minusta tuli surumykkä.
Sillä traumahan syntyy juuri käsittelemättömyydestä.

Hei! Minun ei todellakaan pitänyt lainata yhtään kirjaa kirjastoreissullani (kirjapinot huojuvat muutoinkin tarpeeksi korkeina) mutta Essi Kummun omaelämäkerrallista Lasteni tarinaa en pystynyt millään vastustamaan. Ja hyvä niin, sillä kirja tuli ahmittua parissa illassa ja se sai minut pohtimaan kykyä kohdata vaikeita tunteita.

Etukäteen ajattelin Lasteni tarinan kertovan pikkulapsiajan uupumuksesta. Mutta enemmän kuin tositarina uupumisesta, kirja onkin kertomus uupumuksen taustalla olevasta sukupolvelta toiselle siirtyneestä tunteiden ja niiden näyttämisen pelosta. Liiallisesta vahvuudesta ja kestämisestä. Kyvyttömyydestä antaa surun tulla.

Kirjan kertoja tulee raskaaksi kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Ensimmäinen ultra paljastaa todellisen yllätyksen, kaksosraskauden. Synnytys koittaa aivan liian varhain ja vauvat kiidätetään keskosten teho-osastolle. Äiti ei uskalla kiintyä elämästään taisteleviin vastasyntyneisiin. Rakastaminen tuntuu hyvin vaikealta mutta itsesyytökset tulevat sitäkin helpommin. Päässä takoo, olisivatko vauvat syntyneet myöhemmin, jos hän olisi totellut lääkäriä ja ottanut rauhallisemmin. Kalvavia syyllisyydentunteitakaan hän ei kuitenkaan pysty jakamaan kenellekään. On parempi turruttaa tunteet kuten suvussa on ollut tapana.

Kaksosten syntymästä on kulunut kirjan kirjoittamisen aikoihin jo yli kymmenen vuotta. Pohtiessaan jälkeenpäin sitä, miksi vauvojen itku ahdisti hänet lopulta äärimmilleen, Kummu suuntaa katseen omaan lapsuuteensa ja aiempiin sukupolviin. Hänen itkunsa vaiennettiin pienenä alkuunsa kuten hänen äitinsäkin itku aikoinaan. Sodasta palanneet suvun miehet eivät kestäneet itkua ja heikkoutta. Näin myös Kummu oppi sulkemaan tunteet sisäänsä pienestä pitäen. Kestämään. Onneksi ketjun voi kuitenkin katkaista ja löytää tien pois liiallisesta vahvuudesta. Siten voi alkaa ymmärtää ja kestää toistenkin itkua.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, mitä kaikkea esimerkiksi itku ihmisissä herättääkään. Itkusta ja omasta suhteesta itkemiseen on todella vaikea kirjoittaa. Itku tuntuu jopa jonkinlaiselta tabulta. Olen kohdannut jopa pilkallista suhtautumista, jos olen myöntänyt itkeneeni aikuisiällä. Mutta minkä viestin annamme, jos itku ja negatiiviset tunteet on kielletty? Senkö, ettei koskaan saa olla heikko tai surullinen, vaan tunteet olisi suotavaa padota sisäänsä? Lapsuudestani muistan, kuinka hyvältä tuntuikaan kuulla "Itke vaan, se helpottaa". Kirja olikin hyvä muistutus siitä, ettei tunteiden ilmaiseminen ole vaarallista, vaan usein jopa tervehdyttävää.

Rakenteellisesti koin kirjan paikoin hieman sekavaksi. Jossain vaiheessa luulin saavani kirjassa vihjausta, että edessä olisi myös parisuhteen kipukohtien käsittelyä. Tällaista ei kuitenkaan tullut. Joka tapauksessa Lasteni tarina on mielestäni mielenkiintoinen ja rohkeasti kirjoitettu kirja, joka ei jää vain yhdeksi tarinaksi uupumuksesta, vaan antaa pohdittavaa yleisemmälläkin tasolla.

Lasteni tarina on luettu myös mm. Kasoittain kirjoja-blogissa, jossa uskotaan, että Kummu on omalla sukuselvityksellään osunut aika monen suomalaisen perheen ja suvun traumojen ytimeen, ja että aika moni lukija löytää kirjan sivuilta jotain itselleen kovin tuttua.

6 kommenttia:

  1. Vaikuttaapa mielenkiintoiselta, ihan näin lapsettomankin ihmisen silmissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lasteni tarina yllätti positiivisesti pohtimalla enemmän uupumuksen syitä kuin tuijottamalla vain itse uupumukseen. Kirja tarjoaa pohdittavaa varmasti jokaiselle, joka on avoin miettimään mahdollisia omia ja oman sukunsa tunnelukkoja.

      Poista
  2. Hei, kiitos kiinnostavasta vinkistä! Lisään lukulistaani ehdottomasti. Tuosta itkemisestä tabuna suomalaisessa kulttuurissa voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään. Herkkähän ei saa olla eikä itkeä. Mutta voi kuinka olisikaan helpompaa, jos saisi ja sitä ei pidettäisi niin outona. Hyvää vuoden alkua sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan! Itkemisen noloudesta on tullut niin vakio, ettei pian huomaa sen vääristyneisyyttä. Tuli lastenkin kanssa käytyä asiaa läpi kirjan innostamana, itkeä todellakin saa. Hyvää alkanutta vuotta!

      Poista
  3. Tämä kirja tulee aivan liian lähelle, sillä omat kaksospoikani syntyivät keskosina. En ehkä uskalla lukea kirjaa, tuo aika oli niin surua ja menetyksenpelkoa täynnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kummu toteaa kirjassaan, ettei ollut pystynyt muistelemaan lastensa alkutaipaletta aiemmin. Nyt yli kymmenen vuotta tapahtumia myöhemminkin kirjasta välittyy aikakauden rankkuus ja tuska. Tämä voi tosiaan olla saman kokeneille liian rankka kirja.

      Poista

Kiitos kommentistasi!