Baby Jane - lääkkeiden alle häivytetyt perimmäiset syyt

Sofi Oksanen: Baby Jane
Kansi: Elina Warsta
Kustantaja: WSOY, 2005
Sivuja: 231
Goodreads-tähdet: ★★★ liked it

Minun masennukseni oli sitä, etten jaksanut tavata ketään, koska en jaksanut pukea päälleni, en mennä suihkuun, en nousta sängystä ennen kuin päivä oli jo ohi, jos silloinkaan. Mutta silti minä tapasin joskus ihmisiä, kävin ulkona, onnistuin silloin tällöin jopa vierailemaan muiden luona. Piki ei olisi ikinä tehnyt mitään sellaista. Minun masennukseni näkyi postina, joka täytti eteisen lattian, lehtinä ja kirjekuorina, joita en jaksanut avata, enkä edes siirtää eteisestä pois. Ja se näkyi hometta kasvavissa kahvikupeissa ja keittiöstä tulvivien banaanikärpästen määrässä ja surinassa, joka laumasta kuului. Mutta minun masennukseni olikin vain... masennusta. 

Hei! Sofi Oksasen mm. bulimiaa käsittelevä esikoisromaani Stalinin lehmät on yksi lempikirjoistani ja Puhdistuskin kolahti kohtuullisesti. Baby Jane-romaanissaan Oksanen on jälleen rankkojen teemojen äärellä. Käsittelyvuorossa ovat mielenterveysongelmat. Tällä kertaa en onnistunut täysin uppoamaan tarinaan mutta jälkeenpäin huomasin pohtivani mielenterveysasioita laajemminkin.

Baby Jane kertoo kahden naisen, Pikin ja nimettömänä säilyvän minäkertojan, vaikeasta parisuhteesta. Molemmat naiset kärsivät masennuksesta mutta Pikillä sairauteen liittyy myös vakava paniikkihäiriö. Piki salailee tilaansa jopa kihlatultaan, joten tilanne ehtii ajautua pitkälle ennen asioiden paljastumista. Masennus ja paniikkihäriö tuovat mukanaan niin rahahuolet kuin lisääntyneet parisuhdeongelmat. Apua tuntuu olevan saatavilla vain lääkkeiden muodossa. Pikin läheisten yritys auttaa paniikkihäiriöistä ystäväänsä hoitamalla tämän puolesta kaikki kodin ulkopuolella tapahtuvat asioinnit, vie tilannetta vain huonompaan suuntaan. Lopulta pohditaan, miten paljon ihminen on valmis tekemään toisen hyväksi.

Kirjassa kuvatut henkilöt yrittävät selvitä lääkkeiden avulla päivästä toiseen eikä itse vaivojen syyhyn puututa. Muuta kuin lääkkeellistä apua tuntuu olevat todella vaikea saada. Kirjan tarinasta tuli mieleeni Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli työterveyslääkäristä, joka selviää päivistään lääkkeiden avulla (juttu täällä klik). Kyseinen juttu vahvistaa kirjasta välittynyttä tunnetta, että kunhan ihminen saadaan pystyyn lääkkeillä, laitetaan hänet takaisin aivan samaan elämäntilanteeseen, joka on hänet sairastuttanutkin. Artikkeli mietitytti minua erityisesti siksi, että uupunut on hyvätuloinen, jolla olisi mahdollisuuksia muuttaa kuormittavaa elämäntilannettaan: miksi siis hyvätuloisen on kurkotettava maksimielintasoon kalliine asuntoineen ja isoine pankkilainoineen? Ymmärrän ettei pienituloisilla ole mahdollisuutta kuin painaa päivästä toiseen itsensä ja lapsiensa elättämiseksi, mutta hyvätuloisten kohdalla asia hieman ihmetyttää. Pikkuisen matalammalle asetettu elintaso voisi edesauttaa omasta mielenterveydestä huolehtimista. Kaikkea saatavilla olevaa rahaa ei ole tarkoitus eikä tarpeellista yrittää haalia itselle. Ymmärrän kyllä, että masennuksen ja uupumuksen taustalla on usein muitakin syitä kuin työn ja arjen kuormittavuus. Mutta näiden mainitsemieni asioiden aiheuttamaan pahoinvointiin elintason lasku voisi hyvinkin auttaa (tai se, ettei alunperinkään pyri maksimoimaan elintasoaan). Hieno pytinki ei tuo onnea, jos sen eteen uhrataan liikaa.

Baby Jane on luettu ja blogattu myös mm. Morren maailmassa (jossa kirja koettiin keskinkertaisena), Kirjanurkkauksessa (jossa koettiin kirjan parasta antia olevan Helsingin kuvaus seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta) ja Ajatuksia kirjamaasta-blogissa (jossa kirja antoi ajateltavaa mielensä vankina olevista ihmisistä).