Koskettava ilta Antti Heikkisen ja Eeva Kilven seurassa

Hei! Olin eilen ensimmäistä kertaa Kansallisteatterin Lavaklubilla järjestättävällä Prosak-klubilla. Aloitin klubeilun heti huipulta, sillä eilisillan haastatellut Eeva Kilpi ja Antti Heikkinen ovat yksiä kirjallisia lemppareitani (postaukseni Antti Heikkisen Pihkatapista löytyy täältä ja postaukseni Eeva Kilven runokokoelmasta Perhonen ylittää tien täältä). Molempien kirjailijoiden teksteistä välittyy lämmin, humaani huumori ja saman saimme me yleisö vahvasti kokea myös eilisiltaisten haastattelujen kautta.

Molempia kirjailijoita pyydettiin lukemaan esikoisteoksensa alku. Näin saatiin vertailukohtaa kirjallisen uransa alussa olevan Heikkisen ja yli kolmekymmentä teosta julkaisseen Kilven välille. Kilpi päätyi kertomaan tarinan esikoisteoksensa Noidanlukko-romaanin ensimmäisen lauseen synnystä. Lause oli kuulunut alunperin Olin rakastanut niin kauan kuin saatoin muistaa, mutta kustannustoimittajana työskennellyt aviomies oli tokaissut, että suomalaisessa kaunokirjallisuudessa kirjoitetaan aina kolmannessa persoonassa. Niinpä Kilven kirjallisen uran ensimmäisen julkaistu lause kuuluu: Enni oli rakastanut niin kauan kuin hän saattoi muistaa.

Illan aikana pohdittiin, mikä oli ajanut kumpaisenkin kirjailijan kirjoittamaan. Heikkisen oli kuulemma lapsena täytynyt keksiä itse tekemisensä isompien sisarusten ollessa selvästi vanhempia ja omissa puuhissaan. Omat leikit ja luovuuden käyttö pienestä pitäen ovat viitoittaneet tietä kirjoittamisen ja näyttelemisen pariin. Toista kirjaansa kirjoittava Heikkinen onkin siis myös näyttelijä ja nähdään ensi kesänä Joensuun ja Nilsiän kesäteattereiden lavalla. Heikkinen pyysi saapumaan paikalle bussilasteittain. Täytynee omalta osalta noudattaa pyyntöä ja mennä katsomaan.

Heikkistä on sanojensa mukaan suoraan viitattu kirjoittaneen omaelämäkerrallisen kirjan, vaikka Pihkatappi on fiktiivinen romaani. Eeva Kilpi puolestaan myöntää olevansa itse tekstiensä ääni, mikä tekee omien runojen lukemisesta niin vaikeaa. On kuulemma todella pelottavaa olla vastuussa teksteistään, jos joku käsittää ne väärin. Illan aikana haastattelija Marko Gustafsson joutuikin yllättäin tuuramaan Kilpeä lukijana. Gustafsson lausui runoja ja mietelmiä Kilven mukaan ihanasti ja yhdyn mielipiteeseen. Illassa kuultiin ajatelmia mm. Kilven uusimmasta Kuolinsiivous-kirjasta (jonka innoittajaksi selvisi illan aikana yllättäin monille niin tuttu putkiremontti). Tässä katkelma yhdestä klubilla kuullusta mietelmästä.

12.3. ... Mutta vielä enemmän suhteessa toisiinsa ovat aika ja halu. Jos on halua, on aikaakin. Jos ei ole halua, ei ole aikaa eikä voimia.

Ilta huipentui Kilvelle tärkeiden asioiden äärelle. Haastattelussa selvisi, että evakkona sotaa paennut Kilpi kantaa mukanaan kroonista ikävää, joka on yksi häntä kirjoittamaan ajanut teema. Hänen sydäntään lähellä ovat vahvasti myös luonnon- ja eläintensuojelu. Hän pyysikin koskettavasti meitä hänen jälkeensä jääviä jatkamaan luonnon ja rauhan puolesta taistelemista. Eeva Kilven viisaat runot ja mietteet tuntuvat osuvan siihen hyvään puoleen meissä ihmisissä. Kilven suosion tuntien ehkä meillä ihmisillä ja maailmalla on vielä toivoa.

Saimme vielä kuulla Kilven lukemana hänen runonsa Naiset huutakaa (ohessa katkelma runosta).

Kuka jaksaa vielä sääliä ihmistä
kun minäkin säälin enää puita ja kasveja
ja eläimiä.
Ja nuoria. Ja lapsia.
Ja säälinhän minä naisiakin,
näitä sukupolvien ajan sokeutettuja,
jotka sentään puhuvat rauhasta.
Ja säälin minä miehiäkin,
näitä sokeita sokeuttajia,
säälin minä heitäkin
koska olen poikien äiti.

Äidit huutakaa.
Kehtolaulujen asemesta huutakaa.
Huutakaa suoraa huutoa
kaikkialla maapallolla yhteen ääneen...

...Ei, ei, ei.
Ei sotaa!