sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Ajatteluttava Anomalia
















Laura Gustafsson: Anomalia
Kansi: Hanna Uuksulainen
Kustantaja: Into, 2013
Sivuja: 242
Goodreads-tähdet: ★ really liked it
(Kiitos kustantajalle kirjasta)

Voisiko ihmisistä jalostaa pois pahuuden. Voisiko pahuutta aiheuttavan geenin eristää ja poistaa. Yritetäänkö edes. Tehdäänkö Steven Barkerille tai Tracey Connellylle laboratoriokokeita, joissa etsitään geneettistä anomaliaa. 
Vai olisiko kyseessä sittenkään anomalia. Ehkäpä se olisikin jokin hyvin tavallinen yhdistelmä, jota suurin osa ihmisistä kantaa. Jotain yleisihmisellistä. 
Tutkijat toteaisivat: 'Pahuuden anatomia on nyt selvitetty.'
Nobelistit toteaisivat: 'Tarvittaviin toimenpiteisiin on ryhdytty.'
Pahuudesta on päästävä. Itsestä voi aloittaa. Unohtakaa yletön armollisuus itseänne kohtaan, hyvin harva sellaista ansaitsee. 

Hei! Laura Gustafssonin Anomalia herätti monenlaisia tunteita, olotiloja ja ajatuksia. Ihmisyyteen liittyvää pahuutta ja eläinten oikeuksia tutkaileva kirja ärsytti, hätkähdytti, kosketti, aiheutti pahoinvointia ja sai minut lopulta miltei kiljahtelemaan, että juuri tällaista kirjallisuutta kaivataan lisää. Kantaaottavaa, herättelevää ja samalla koukuttavaa. Etukäteen pelkäsin Anomalian olevan vaikeaselkoista ja takkuilevaa luettavaa, mutta kahdesta erilaisesta tarinasta koostuva kirja tulikin hotkittua nopeasti.

Anomaliassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toinen on kertomus susiemon kasvattamista sisaruksista Kamalasta ja Amalasta. Gustafsson on napannut aineksia tarinaansa Joseph Singhin jälkeenpäin sepitetyksi uskotuista päiväkirjamerkinnöistä, joissa hän kuvaa susilasten elämää. Amala ja Kamala "pelastetaan" susiemonsa hoivista ja yritetään sopeuttaa yhteiskuntaan. Tarinasta käy selväksi, miten puolustuskyvyttömiä eläimet (tai tarinan tapauksessa eläimen tavoin käyttäytyvät ihmiset) ovat suhteessa ihmiseen. Jos joku ei pysty puolustautumaan, käytetään ominaisuutta surutta hyväksi.

Toinen kirjassa kulkeva tarina perustuu Briteissä vuonna 2007 tapahtuneeseen tragediaan. Pieni poikavauva, jota mediassa kutsuttiin nimellä Baby P, pahoinpideltiin isäpuolensa Steven Barkerin toimesta kuoliaaksi. Pahoinpitely oli jatkunut jo pitkään, mutta jatkuvista sairaalakäynneistä ja ulkopuolisten yhteydenotoista huolimatta kukaan ei puuttunut tilanteeseen kunnolla. Puolitoistavuotias poikalapsi kuoli käytännössä silmiemme edessä. Miksi kukaan ei puuttunut, ja mikä sai isäpuolen tekemään kamalat teot puolustuskyvyttömälle vauvalle?

Näiden kahden tarinan avulla Gustafsson pohtii ihmisyyttä. Elääkö meissä kaikissa pahuus vai onko kyseessä poikkeus, anomalia? Itse olen äitinä pohtinut, miksen pystynyt esikoisemme ollessa vauva katsomaan televisiosta mitään väkivaltaan edes viittaavaa. Lapsi on vanhempiensa armoilla, ja se oli minusta tuoreena äitinä äärimmäisen pelottava ajatus. Silkka pahuuden mahdollisuus kauhistutti. Kyseessä saattoi tietysti olla myös se, että tuoreena vanhempana on niin herkässä tilassa, että kaikki kauheudet tuntuvat satakertaisilta.

Gustafsson vertaa isäpuolen tekemää henkirikosta eläinmaailman lakeihin. Esimerkiksi lauman johtajaleijona tappaa muiden urosten siittämät pennut saadakseen naaraat jälleen kiimaan. Itse uskon Gustafssoninkin mainitseman lasta suojaavan rakkauden puuttumiseen. Jos vanhempi ei jostain syystä pysty rakastumaan lapseensa, on se varmasti riskitekijä. Suurin osa vanhemmista toki pystyy ajattelemaan tilannetta järjellä ja hoitaa lapsensa hyvin ilman tunneyhteyttäkin. Vastikään vauvan saanut perhe vierailee neuvolassa tiuhaan alkuvaiheessa, varmasti myös lapsen turvallisuuden varmistamiseksi. Itse toivoisin myös juuri adoptoiduille lapsille tiuhemman neuvolaseurannan tai sosiaalityöntekijän aktiiviset vierailut lapsen saavuttua perheeseen. Alku on kriittistä aikaa.

Anomalia herätti minut myös miettimään nykyistä vanhemmuutta ja sitä kuinka olemme vieraantuneet luonnollisuudesta. Hieman suorastaan kadehdin eläinlajeja, jotka tietävät luonnostaan mitä tehdä. Ihmispoikasen hyvinvoinnin on kautta aikain turvannut vanhempien apuna muu ihmislauma ja etenkin isovanhemmat. Kaupungistuminen ja sitä kautta syntyneet pitkät etäisyydet isovanhempiin on vienyt meitä luonnottomaan suuntaan. Tätä aihetta Gustafsson ei kirjassaan käsittele, mutta Anomalia sai ajatukseni lähtemään lentoon.

Anomalia on kirja, joka jää ainakin minun kohdallani mietityttämään pitkäksi aikaa. Onko ihmisillä ja muilla eläinlajeilla sittenkään niin paljon eroa kuin olemme kuvitelleet tai halunneet kuvitella oman etumme turvaamiseksi. Eläinten kyky kokea kipua kyseenalaistettiin pitkään. Eläimiltä halutaan yhä kieltää tunteet ja temperamentti. Gustafsson kulkee eturintamassa herättämässä ajatuksia siitä, onko meillä ihmislajina oikeutusta kävellä muiden lajien ylitse. Vai olemmeko itsekin sittenkin vain laji muiden joukossa niin hyvine kuin pahoine ominaisuuksinemme.

Anomalia jakaa mielipiteitä Blogistaniassa: Annelin kirjoissaKirsin kirjanurkka ja Tea with Anna Karenina.

4 kommenttia:

  1. Todella mielenkiintoinen kirja, pahuus. Minä pelkäsin veitsiä, kun synnytin esikoisen, sillä luin äidistä, joka oli tappanut vastasyntyneen vauvansa veitsillä. Näin pitkään hirveitä painajaisia veitsistä ja, että meidän vauva oli kuollut. Vastasynnyttänyt äiti on todella tunneherkkä monessa suhteessa.
    Uskon, että olemme ihmislaji, jolla jokaisella on hyvät ja huonot puolensa, myös pahuus.
    Hyvä kun plokkasit tästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kommentoit, moni taitaa jakaa näitä samoja pelkoja tuoreena vanhempana. Minä olin ihan hormonihuuruissa adoptioäitinä, taitaa samat "kiinnittymishormonit" jyllätä tulipa vanhemmaksi synnyttämällä tai adoptoimalla.

      Ajatuksia herättävä kirja vielä aika vaietuista aiheista. Nyt aion suunnata myös Huorasadun kimppuun, sen verran paljon innostuin tästä Anomaliasta.

      Poista
  2. Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Ja paljon ajatuksia heräsi jo ihan tekstisikin pohjalta pahuuden olemuksesta ja ihmisten ja eläinten välisestä erosta. Hyvä postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa voisi pohtia monelta kantilta. Laura Gustafsson itse tuntui katsovan (kertoili kirjastaan Helsingin Kirjamessuilla) teostaan kielen ja sen merkityksellisyyden kautta (aiemmin eläimien ei uskottu kykenevän tuntemaan kipua, nyt erottavaksi tekijäksi ja ihmisten ylemmyyden tunnusmerkiksi perustellaan kieli). Anomaliasta minulla herää yhä uusia ajatuksia päivittäin. Kirjassa on monta kerrosta, vaikka se onkin rakenteeltaan nopealukuinen ja selkeä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!