maanantai 4. marraskuuta 2013

Kaunis ja kipeä Taivaslaulu
























Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kansi: Tuomo Parikka
Kustantaja: Gummerus, 2013
Sivuja: 284
Goodreads-tähdet: ★ really liked it

Kaikkein vapain on nainen joka juoksee. Tietää itse matkansa, antaa tuulen tuulla ja lumen sulaa kasvoilleen. Minä juoksen, vaikka talvi on haudannut kaiken alleen. Alamäki on kiitorata, ylämäki lentolähtörata ja mäen päältä pohkeeni ponnistavat pilviin. Sydämen syke on kaksitahtimoottori ja viuhuvat kädet nuolikulmasiivet. Olen satamassa kaarteleva harmaalokki. Olen taivaalla riikkuva naurulokki. Räpytän siipiä, levitän siivet, ilmavirta asettuu patjaksi siipien alle. Liitäessä näkee kaiken. Näen piipunhatut ja tuulenpesät. Näen räystäskourut ja menneet kesät. Ojennan siivet, venytän siivet, eikä enempää ole kuin tuntea tuulensyli linnunkainaloihin asti. 
Sitten minä saan osuman. Ilma pakenee siipien alta.

Hei! Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ollut yksi tämä vuoden puhutuimmista esikoisromaaneista. Odotinkin ennalta kirjan olevan rankempi ja raflaavampi mutta Rauhala kirjoittaa vaietusta aiheesta mielestäni varsin herkällä otteella. Taivaslaulu onkin samalla sekä kaunis että kipeä tarina uupuneesta vanhoillislestadiolaisesta lapsiperheestä.

Rauhala kuljettaa lukijansa vanhoillislestadiolaisen perheen kotiin. Nuoret vanhemmat Vilja ja Aleksi ovat jo neljän alle kouluikäisen lapsen vanhemmat. Jokainen lapsi on tuonut taloon rutkasti lisää rakkautta mutta samalla kovaa työtä ja suurta väsymystä. Ehkäisy ja kaikenlainen perhesuunnittelu on vanhoillislestadiolaisuudessa kielletty, joten tulevaisuus pelottaa. Vilja on tunnollinen äiti, joka haluaisi hoitaa lapsensa mahdollisimman hyvin ja antaa jokaiselle lapselleen riittävästi huomiota ja aikaa. Takaraivossa kolkuttavat samalla omat menetetyt urahaaveet. Kun Vilja saa tietää odottavansa kaksosia, ei hän enää kykene taistelemaan romahdusta vastaan. Alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.

Kirja vei minut pohtimaan asioita, joita en ollut koskaan tajunnut kyseenalaistaa. Olin jostain syystä ajatellut, että kaikki vanhoillislestadiolaiset naiset ovat kuin luonnostaan syntyneet suurperheiden äideiksi. Kirja herätti huomaamaan, että lestadiolaisnaisilla voi olla urahaaveita ja vapauden kaipuuta aivan kuten meillä muillakin. Samalla kirja toi esille, että osalle suurperheen äitiys puolestaan todella sopii. Mikään ei ole mustavalkoista. Olin myös jollain oudolla tavalla ajatellut, ettei uupuminen kosketa lestadiolaisperheitä. Ehkä tämä kertoo myös osaltaan siitä, miten tabu vanhoillislestadiolaisvanhempien uupuminen on aiemmin julkisuudessa ollut. En ole törmännyt asiaan aiemmin.

Kirjassa ääneen pääsee Viljan ja Aleksin lisäksi heidän lapsensa. Lapsen ääni kirjassa antaa hyvän muistutuksen siitä, miten vanhempien väsymys vaikuttaa aina myös lapsiin. Kirjassa on myös katkelmia kuvitteellisesta blogista, joka kyseenalaistaa tiettyjä vanhoillislestadiolaisuudessa ilmeneviä toimintamalleja ja sääntöjä. Blogikatkelmat ja blogissa kuvitteellisesti käyty keskustelu avasi teemaa mukavasti lisää.

Taivaslaulussa siis riittää pohdittavaa. Vaikka aihe herätti paljon päässä surraavia ajatuksia, onnistui Rauhalan teksti tuudittamaan lukijansa lopulta toiveikkaaksi. Uupuneellekin arki voi vielä näyttäytyä taivaallisen kauniina. Uskoa ei saa koskaan menettää.

Jk. Laitan Taivaslaulun eteenpäin. Jos haluaisit tämän kirjan omaksesi, niin vinkkaa kommenttiboxiin. Laitan kirjan tulemaan ilmaiseksi.

34 kommenttia:

  1. No mulle kyllä kelpais. Asun umpi-lestadiolaisessa kylässä ja työkseni vielä olen noiden lasten kanssa tekemisissä. Sydäntäsärkeviä juttuja noilta lapsilta kyllä kuulee, esim. 15-lapsisen perheen laps kertoi kuinka heillä usein loppuu ruoka kesken..ja se aikuisen huomion tarve on valtava, kun kotona sitä huomiota ei kaikille riitä.

    - L

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa odotin hieman rankempaakin tekstiä Taivaslaululta mutta kyllä tämäkin antoi mietittävää. Ja avaa myös sitä näkökulmaa mistä vanhempi tilannetta katsoo. Kannattaa siis lukea. Laitahan ositteesi sähköpostiini pihinainen(at)gmail.com niin laitan kirjan tulemaan.

      Poista
    2. Mahtavaa, kiitos :)

      Poista
  2. Taivaslaulu oli rankkuudestaan huolimatta ihanan upea. Minäkin odotin (ja vähän pelkäsinkin) raflaavampaa otetta, mutta Rauhala ei onneksi sille tielle lähtenyt. Minäkin olin, naiivisti, ajatellut että vanhoillislestadiolaiset poikkeuksetta sopivat siihen suurperheellisen muottiin. Ihan hyvä avata omia silmiään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä pehmeä linja sopi myös hyvin yhteen Rauhalan todella kauniin kirjoitustyylin kanssa. Jännää miten rankasta aiheestaan huolimatta kirjaa oli nautinnollista lukea.
      Kirja oli hyvä muistutus siitä miten tärkeää valinnanvapaus ihmiselle on.

      Poista
  3. Tämä olisi kyllä kiinnostavaa lukea. Oman tuttavapiirini vanhoillislestadiolaisista löytyy lähinnä niitä (tyttöjä), jotka ovat pienestä pitäen haaveilleet perheestä, menivät naimisiin heti täysi-ikäistyttyään, ja nyt monilla on jo useampia lapsia. Itse olen aina vähän ihmetellyt kyseistä porukkaa - toki ymmärrän, että kaikki eivät niissäkään piireissä sovi siihen muottiin, mutta yllättävän moni tuntuu kuitenkin sopivan ja jopa haluavan sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea. Kirjastakin välittyi, että (kai aika) iso osa vanhoillislestadiolaisista todella nauttii suurperheelle omistautumisesta. Mutta kaikille se ei sovi. Näin jälkeenpäin tuntuu hassulta, että olin kuvitellut heidän kuin syntyneen siihen hommaan. Mutta osa on tilanteessa vasten syvintä tahtoaan. Olen tietysti sitä mieltä, että jokaisen pitäisi saada itse päättää näistä asioista ilman tuomitsemista.

      Poista
  4. Lestadiolaisnaiset ovat hyvin alistettuja!
    Kiitos postauksesta, Pihi nainen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osa ei ehkä koe olevansa alistettuja ja osalle säännöt voivat puolestaan olla todella ahdistavia. Hyvä että asioista puhutaan ja kirjotetaan.

      Poista
  5. Tykkäsin kirjasta ja sain kommentin plokkauksestani lestadiolaisäidiltä. Itse luin kirjan tarinana, kertomuksena, fiktiona, johon Rauhalalla itsellään oli omakohtaista taustaa. Katsoin nimittäin hänen haastattelun tv:stä.
    En usko, että kaikki tuntevat olevansa alistettuja. Säännöt ja rajoitteet taitavat olla enemmän ulkopuolisille ahdistavia. Eihän tästä kauaa aikaa ole, kun joka perheessä oli paljon lapsia, vaikka ei ollutkaan uskovaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Mai, ei kaikissa suomalaisissa perheissä ole ennenkään ollut paljon lapsia. Isovanhemmillani oli kaksi lasta, jotka syntyivät 1921 ja 1926. Mummini oli vanhempiensa, siis näiden 1800-luvun ihmisten, Amandan ja Iisakin, ainoa lapsi. Ilmeisesti osasivat ehkäistä, kun kukaan ei sitä heiltä kieltänyt.

      Minusta jokaisen lapsen pitää saada syntyä ainutlaatuisena ja odotettuna ja saada vanhemmiltaan huomiota. Sitä ei korvaa sisarusten huomio.

      Poista
    2. Harmitti kun meni tuo Main mainitsema Rauhalan haastattelu ohi. Ajattelinkin nyt katsoa sen jälkikäteen Areenasta (löytyy täältä: http://areena.yle.fi/tv/1993041). Minusta oli hyvä että kirjan kirjoittaja on ns. sisäpiiristä. Toivottavasti saamme jatkossa lisääkin kirjoja lestadiolaisuudesta. Taivaslaulu oli mielestäni hyvä, pehmeä aloitus.

      Poista
    3. Täysin samaa mieltä Marjatta Mentulan kanssa.

      Voisi myös lisätä, että tätä kirjaa lukiessa kannattaa muistaa Hurtigin tutkimus, jossa todetaan lestadiolaisäitein uupumuksen jopa mahdollistaneen lasten hyväksikäytön. Nyt puhutaan isosta asiasta ja siinä kaunokieli on väärä tyyli. Tosin Rauhala liikkeen sisällä olevan ehkä valitsi tyylinsä hyvin tietoisesti.

      Poista
    4. Aikuiset ihmiset saavat minun puolestani tehdä ja elää kuten haluavat kunhan lapset eivät kärsi (naisten asemaa tulee tietysti ajaa mutta aikuinen pystyy kuitenkin jollain tapaa huolehtimaan itsestään). Moni lapsi voi huonosti tänä päivänä ja monissa perheissä voisi miettiä tunteeko lapsi olevansa ainutlaatuinen ja ihana. Joku suurperheen lapsi voi saada enemmänkin huomiota kuin kiireisten vanhempiensa ainokainen (tämä voi olla isompikin ongelma kuin isossa mittakaavassa aika harvat suurperheet). Kaikki vanhemmat siis antamaan lapsilleen aikaa ja huomiota.

      Poista
  6. Minä luulen, että Pauliina Rauhala halusi kirjallaan kyseenalaistaa. Minua suuresti ärsyttävä koristeellinen tyyli tavallisen selkoproosan ohessa ei mielestäni sopinut siihen ollenkaan, mutta päättelin, että hän on valinnut tyylin siksi, että muutoin kirjaa ei liikkeessä hyväksyttäisi olenkaan. Hän ikäänkuin sanoo, että anteeksi tämä kritiikki, onhan meillä kuitenkin nämä Siionin virret ja muut hempeät jutut.

    Itse en ole ikinä ajatellut, että jotkut naiset olisivat jotain erilaista rotua jaksamisessaan. Onhan näitä ohjelmia ollut televisiossa kehitysmaista, joissa naiset kärsivät valtavan lapsilauman kanssa ja pienet tytöt kantavat selässään pikkusisariaan, kun äidillä on jo uusi vauva. Ei kai se sen kummempaa ole, jos suomalaisella perheellä on liikaa lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa sama ajatus tuli mieleen minullekin kirjan loppupuolella. Mutta toisaalta tällä tyylillä kirja voi saada enemmän vastakaikua ja ehkäpä muutostakin aikaan kuin hyökkäävämmällä otteella.

      Poista
  7. minäkin vasta luin kirjan. Kirjassa on ihan yhtä paljon "väärää Tietoa" vanhoillislestadiolaisista kuin näissä kirja-arvostelun kommenttikeskusteluissakin. kuten sinullakin, esim. lestadiolaiset naiset olis allistettuja.
    kummallista tänä päivänä.
    Jos joku lestadiolaisnainen olisi alistettu, hänen kannattaisi hakea apua yhteiskunnasta, sos.puolelta yms, ei kenenkään tarvi alistua.
    minä ja muut tuntemani naiset eivät ole alistettuja.
    meillä oli yhdeksän muun uskovaisen kanssa mielenk. keskustelu tästä kirjasta. Siinä on paljon hyvää, kaunista, kipeääkin, mutta on siinä ivaa ja pilkkaa ja vääristelyä.
    ps. en tiedä onko minuakaan luotu suurperheen ädiiksi, mutta en elämää kunnioittavana vaan halua lähteä elämän ja kuoleman asioihin itse puuttuumaan joten haluan ne lapset, jotka on tullakseen, ja toiseksi, lapset ja vauvat ovat vaan niin sydäntäni lähellä, että kuuluu elämän ykkösasioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Näin ulkopuolisena on hankala tosiaan sanoa mitään tästä aiheesta. Ymmärrän itsekin todella hyvin sen miten antoisaa lapset ja heidän kasvattamisensa on. Itse olisin toivonut isoakin perhettä. Tärkeintä on että jokainen saa tehdä niin miltä sydämessä oikealta tuntuu.

      Poista
  8. Minäkin ilahduin siitä, että raflaavuus puuttui kirjasta. Pidin Taivaslaulusta kovasti ja äidin uupumus oli hienosti kerrottu. Pidin eniten Viljan osuuksista, blogitekstit kommentteineen, nukkeleikit ja epilogi eivät minua niin kovasti miellyttäneet. Kaunis, herkkä ja vahva kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle taas kirjan blogitekstit avasivat hyvin vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia sääntöjä. Laittoi miettimään mitä kaikkea ehkäisykiellon takana on (on myös poliittinen kysymys eikä pelkästään ideologinen, liikkeen jäsenmäärä voisi romahtaa jos syntyvyyttä alettaisiin säännöstellä).

      Lasten nukkeleikit avasivat jonkin verran lasten kokemuksia ja mietteitä mutta syvemmällekin olisi mielestäni niiden avulla voinut päästä.

      Poista
    2. Minusta blogitekstit olivat myös tosi hyviä. Ne kertoivat Aleksin kehityksestä. Aleksihan se kehittyi ja toimi, kun taas Vilja oli kauhea nynny. Minua vähän häiritsikin tämä asetelma, että TAAS kerran mies ratkaisee asioita ja nainen vain kuihtuu. Viljahan vajosi psykoosiin mieluummin kuin kyseenalaisti uskontoaan.

      Poista
    3. Olisi ollut kyllä hienoa jos kirjassa nainen olisi ollut toimijana. Toisaalta uskoin tarinan todella hyvin, sillä olisin todennäköisesti itsekin uupunut kyseisessä elämäntilanteessa. Ehkä mennyt psykoosiin, kuka tietää. Kun todellinen uupumus on päällä, ei järki enää toimi.

      Poista
    4. Sitäkin voi miettiä, onko Aleksin toiminta lopulta kannanotto: vain mies voi ns. ottaa ohjat käsiinsä. Naiselle se ei ole niin helppoa, vaikkei mikään nynny olisikaan.

      Selkeästi tälle kirjalle on tilausta - eipä tule mieleeni, milloin yksittäinen fiktiivinen romaani olisi näin paljon nostattanut mielipiteitä ja kannanottoja eri suuntiin.

      Jos ajattelen asiaa omalta kohdaltani, niin olisi ollut katastrofi syntyä lestadiolaisperheeseen. Edellyttäen, etten olisi kyennyt irrottautumaan siitä: minä en nimittäin ole koskaan halunnut lapsia. Sitähän voi tietenkin miettiä olisinko toisenlainen, jos olosuhteet olisivat olleet toiset.

      Niin, ihminen on hyvin vahvasti kulttuurinsa tuote - myös ns. alakulttuurin. Ihmisillä on kuitenkin myös persoonallisuus, kullakin omanlaisensa. Siksi en itse lähtisi määrittelemään sitä, mikä on hyväksi muille (tästä voi miinustaa ihan selkeät moraalittomuudet ja julmuudet).

      Poista
    5. Kirjalle on tosiaan tuntunut olevan tilausta ja uskomattoman paljon se on herättänyt pehmeästä sävystään huolimatta keskustelua. Joskus olen miettinyt lestaadiolaisuudessa vahvasti painottuvaa syntien anteeksiantoa. Ihanan armollinen ajatus perimmiltään mutta välillä sitä on käytetty myös väärin (tiedän myös henkilökohtaisesti). Kirjassa asia tuli mieleen kotikiusauksista puhuttaessa.

      Poista
  9. Pakko vielä lisätä, että minä pidin tästä kirjasta. Se on kieleltään kaunis enkä kokenut, että sen alle yritetään "piilottaa" mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tuli kirjan loppupuolella tunne että kauniilla tekstillä ja uskovaisen ihmisen kaunilla kuvaamisella pyrittiin pehmentämään asiaa. Tai sitten se vain oli sitä että asia ei ole mustavalkoinen.

      Poista
    2. Nimenomaan ei ole mustavalkoinen eli kirjailija ei halunnut varmaan liikaa osoitella sormella. Ristiriitainen teos siis siinä mielessä ja voi miettiä sitäkin, miksi kirjan pitäisi edes olla jotenkin leimaava. Miksi Rauhalan olisi pitänyt lähteä sellaiselle kovalle lynkkauslinjalle? Vaikka joidenkin mielestä kirja vissiin sitäkin oli. Näin "sivullisena" on helpompi olla neutraali. :)

      Poista
    3. Taivaslaulu tuntuu tosiaan jakavan mielipiteitä laidasta laitaan. Toisille kirja on liiankin hienovarainen (suorastaan lestadiolaisia kosiskeleva) ja toisille taas lestadiolaisia pilkkaava. Taivaslaulussa äänessä oli lopulta eniten äiti. Minusta seuraavaksi olisi avaavaa lukea samasta teemasta kirjoitettu teos enimmäkseen lapsen katsantokannasta kirjoitettuna (jonkinlaisena kehityskertomuksena).

      Poista
  10. Niin ihanasti kirjoitit <3 tämä on tärkeä kirja ja on tärkeä että tuli kirjoitettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tärkeä kirja, onneksi Rauhala uskalsi tarttua aiheeseen.

      Poista
  11. Kirjoitat tästä hyvin ja hyviä huomioita. Minulle kirja jäi lukukokemuksena keskinkertaiseksi, kun kieli etäännytti tarinasta ja tavallaan kirja ei tuntunut herättävän ihan hirveästi uusia ajatuksia minussa. Mutta ei huono teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä juuri kieli tai se että kirja mielestäni hieman hyppäsi Viljan romahduskohdassa eteenpäin (suoraan sairaalaan), jätti kirjan minullekin hieman etäiseksi. Aihe oli minusta todella mielenkiintoinen mutta kirja ei onnistunut herkistämään kuten joitakin lukijoitaan.

      Poista
  12. Olen itse kasvanut liikkeen piirissä. Olen raskaasti saanut kokea vanhempien ajan ja huomion puutteen. Uskomusjärjestelmä tuhosi perusluottamuksen elämään maailmalopun uhkineen jo ennen kuin olen ollut persoona. Sisarukset joutuvat korvaamaan vanhempia. Äidin ja isän puute on valtava, vaikka he ovat fyysisesti läsnä. Uskomusjärjestelmästä päättää 24 ukkoutuvaa miestä Oulussa. He päättävät, mikä on syntiä milloinkin. Eli myös ihmisten taivasosuuksista. En tuomitse yksittäisiä ihmisiä, jotka alistuvat liikkeen oppeihin sisäänrakennettuun henkiseen väkivaltaan. Ihmettelen miten ylin päätäntävalta on siirtynyt näille 24 miehelle( joista kaksi on nyt eronnut/eroamassa). Laestadius oli vielä järkimies ja koulutettu pappi. Maallikot ovat tehneet opista armollisuuden ja anteeksiannon irvikuvan. Lammasmaisesti ihmiset alistuvat järjettömyyksiin, joista on armo kaukana. Ei ihme , että sairastutaan. Ihme on, että niinkin moni on järjissään. En pitäisi pahana, vaikka asiaan puututtaisiin liikkeen ulkopuolelta. Uskomusjärjestelmään pitäisi puuttua lastenoikeuksien nimissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Itse en ole kokenut liikettä joten ulkopuolisena tarkastelen tilannetta. Rauhalan kirja on avannut keskustelua ja hyvä niin. Keskustelu ei ole koskaan pahitteeksi. Minulla oli ala-asteella lestadiolainen opettaja, joka totesi maailmanlopun tulevan silloin kun kukaan ei ajattele sitä. Menin sitten päättämään itsekseni, että ajattelen maailmanloppua koko ajan, jottei se vaan tule. Vanhempani huolestuivat jossakin vaiheessa ja mieltäni painanut asia selvisi. Palasi kommentistasi tuollainen pieni muisto mieleen. Ymmärrän siis ainakin hieman miten tällaiset isot asiat voivat tuntua lapsesta pelottavilta.

      Poista

Kiitos kommentistasi!