tiistai 22. tammikuuta 2013

Tommy Hellsten: Vanhemmuus

Kuva: adlibris.com
Tommy Hellsten: Vanhemmuus: vastuullista vallankäyttöä.
Kustantaja: Kirjapaja, 2003 (ensimmäisen kerran ilmestynyt 1999)
Sivuja: 271
Pisteet: 4/5

Haastattelija yritti muutamaan otteeseen tivata, eikö nyt sittenkin vastuu lasten kasvattamisesta olisi heidän vanhemmillaan. Tähän psykiatri riemastuneena totesi, että vanhemmuus on niin haastava tehtävä, että vanhempien velvollisuus on lähinnä huolehtia siitä, että lapsella on tarpeeksi näitä oheiskasvattajia. Hän ei suoraan sentään sanonut, etteivät vanhemmat kykene kasvattamaan lapsiaan, mutta se oli luettavissa rivien välistä. 

Hei! Aloitin Mitenköhän tässä kaikessa käy-blogista lähteneen Kansankynttiläin kokoontumisajot-haasteen suorittamisen lukemalla Tommy Hellstenin Vanhemmuus: vastuullista vallankäyttöä-oppaan. Tämä tietokirja oli odotellut lukuvuoroaan myös TBR-listallani. Lähdin lukemaan kirjaan odottaen, että 271 sivua olisivat täynnä kasvatusohjeita. Positiiviseksi yllätyksekseni kirja olikin paljon enemmän. Vanhemmuus: vastuullista vallankäyttöä on kirja rakkaudesta, hyvästä vihasta, huonosta kiltteydestä, tärkeästä syyllisyydestä, parisuhteesta, koulumaailmasta ja kasvatusvastuun siirtymisestä vanhemmilta yhteiskunnalle.

Tommy Hellsten on lähtenyt kirjoittamaan kirjaa vastauksena lasten ja nuorten lisääntyvälle pahoinvoinnille. Miksi kouluissa kärsitään opetusrauhan puutteesta, miksi lapset eivät tunnu osaavan edes perustason käyttäytymissääntöjä ja miksi nuoret tuntuvat purkavan pahoinvointiaan yhteiskuntaa vastaan? Hellsten tarjoaa syyksi kasvatusvastuun siirtymistä vanhemmilta yhteiskunnalle. Hellstenin mukaan lasta ei pysty kasvattamaan yhteiskunnan taholta, vaan lapsi tarvitsee moraalisäännöt oppiakseen henkilökohtaisen kokemuksen rakkauden kautta tapahtuvasta kasvatuksesta ja opetuksesta. Hellsten ei kuitenkaan mustamaalaa päiväkoteja eikä kouluja vaan toteaa, että vaikka päiväkoti tai koulu olisi kuinka hyvä ja henkisesti lämmin, se ei korvaa vanhemman rakkausvetoista ja yksilöllistä kasvatustyötä. Hellsten peräänkuuluttaakin sosiaalipoliittisia muutoksia, joiden ansiosta lasten hoitaminen kotona olisi vanhemmille sekä mahdollista että yhteiskunnassa arvostettua.

Hellsten kritisoi kirjassaan nykyvanhemmissa näkyvää pelkoa aikuistumisesta. Ikinuoret vanhemmat eivät Hellstenin mukaan kykene luomaan lasten kehitykselle tärkeää sukupolvien välistä kuilua eivätkä hauskan vanhemman roolissaan asettamaan lapsilleen kunnollisia rajoja. Vanhempien lisääntynyt oman onnen tavoittelu ja itsensä toteuttaminen tehdään Hellstenin mielestä liikaa lasten kustannuksella. Hellstenin mukaan mitä enemmän vanhemmat tavoittelevat onnellisuutta, sitä kauemmas onni lipsuu. Oppaan mukaan tekemällä hyvää perheensä eteen vanhemmat saattaisivatkin huomata yhtäkkiä olevansa onnellisia. Onnellisuus on siis oppaan mukaan sivutuote, yllättävä lahja. Monelle onkin kenties tuttu Hellstenin lanseeraama sananparsi: saat sen mistä luovut. Onnellisuus ei siis tule onnellisuutta väkisin etsimällä.

Vanhemmuus: vastuullista vallankäyttöä sisälsi paljon hyviä, ajatuksia minussa herättäneitä pointteja. Toisaalta en kyennyt yhtymään mm. Hellstenin kantaan, etteivät homoparit voisi olla yhtä onnistuneita vanhemmuudessa kuin heteroparit. Hellstenin mielipide on, että lapsi tarvitsee molempaa sukupuolta edustavat vanhemmat. Minusta tämä sotii jopa Hellstenin itsensä edustamaa ajatusmaailmaa vastaan. Jos homopari kasvattaa lapsensa rakkaudella ja tarjoaa lapselle yksilöllisen kasvatuskokemuksen, miten lopputulos voisi olla huonompi kuin heteroparin?

Vanhemmuus: vastuullista vallankäyttöä sisältää melko paljon viittauksia kristinuskoon. Olin aika yllättynyt, sillä aiemmin lukemissani Hellstenin kirjoissa en ole muistini mukaan törmännyt näin selkeään uskonnolliseen sävyyn. En ole itse kovin uskonnollinen, joten olin hieman hämilläni uskon ottamisesta mukaan muutoin melko arkiseen tietokirjaan.

Yhteenvetona kirjasta voisi todeta, että se peräänkuuluttaa kasvatusvastuun palauttamista takaisin yhteiskunnalta vanhemmille, vanhempien ja opettajien uskallusta olla ikävä aikuinen eikä kerjätä lasten hyväksyntää, vanhempien kykyä tuntea tervettä vihaa lasten tekoja kohtaan ja kyetä asettamaan rajoja (jotta hyvä viha ei muuttuisi pahaksi vihaksi, joka kohdistuu rajojen puutteen vuoksi vaikeaksi muuttuneeseen lapseen) ja tilanteen järjestämistä kotona niin, että molemmat vanhemmat tuntevat itsensä tarpeelliseksi. Tuliko syyllinen olo? Jos tuli, on se Hellstenin mielestä oikein hyvä asia ja kertoo vanhemman kyvystä ottaa vastuu lapsensa kasvatuksesta.

18 kommenttia:

  1. Hellsten on teologi, siinä silta uskonnollisuuteen. Luin näitä vuosia sitten aika nipun. Niissä on hyviä pointteja tämän vastuunoton suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muistanutkaan Hellstenin koulutusta. Ehkä hämmästyin siksi, etten aiemmin häneltä lukemissani kirjoissa muista törmänneeni uskonnollisiin ajatuksiin.

      Oli mielenkiintoista lukea Hellstenin suhtautumista kasvatuksen vastuukysymyksiin, sillä olen itse törmännyt päinvastaiseen suhtautumiseen. Päiväkotia on suorastaan tyrkytetty, siellä kun on ammattitaitoiset kasvattajat. Oma tunne on kuitenkin kertonut (ja lasten hyvinvointi), että seurakunnan päiväkerho on ollut aivan riittävä (ja sitten eskari) kotikasvatuksen ohella. Kasvatuksesta on tullut hifistelyä, vaikka mielestäni maalaisjärjellä ja rakkaudella pärjää oikein mukavasti. :)

      Poista
    2. Ei varmasti huono valinta. Jokainen lapsi on erilainen ja vanhammat minusta päättävät.

      Omat lapsemme kävivät seurakunnan kerhoa, kävivät puolipäiväeskarin ja koulun, ja kasvoivat aikuisiksi.

      Poista
    3. Minustakin maalaisjärki kantaa pitkälle - olen itse asiassa suosiolla jättänyt kaikki kasvatusoppaat hyllyyn, niitä aloittaessa lukemaan tuli lähinnä riittämättömyyden tunne ja paha mieli.
      Tulevaisuus sitten näyttää ollaanko onnistuttu. Nyt ainakin ovat tosi ihania pikkumiehiä näin ainakin äidin mielestä :-)

      Poista
    4. Meitä varoiteltiin jopa, että puolipäiväeskari on huono lapselle. Että lapsi ei saa puolipäiväisenä kavereita, jää leikkien ulkopuolelle ja että lapsi varmasti haluaisi olla koko päivän päiväkodissa. Kokemukset ovat meillä kuitenkin olleet pelkästään positiiviset puolipäiväeskarista; kavereita riittää ja vaikka lapsi tykkää kovasti olla eskarissa ja joka päivä lähtee sinne innoissaan, on hänestä kuulemma mukava kun äiti hakee jo lounaan jälkeen. Oltaisiin kyllä sitten haettu kokopäiväpaikkaa jos lapsi olisi kovasti halunnut. Ihmettelen vain tätä pelottelua kotona kasvamisen suhteen, en usko että tällaista oli aiempina vuosikymmeninä..

      Poista
    5. Maalaisjärki riittää minunkin mielestäni hyvin. Vanhemmat kun vaan rohkeasti luottaisivat kykyynsä kasvattaa lasta, niin kaikki menisi varmasti aika hyvin. Ja koska jokainen lapsi on yksilö, sopii yksi tyyli toiselle ja toinen toiselle.

      Poista
    6. Meille sanottiin jo ennen kuin poika tuli kotiin (tultiin kotiin kuukauden hakureissulta 1.12.2010), että pojan olisi pitänyt mennä seurakunnan kerhoon (2kertaa viikossa á 3h) tammikuussa. Tämä oli siis neuvolan kanta.
      Ja viimeistään syksyllä olisi pitänyt aloittaa päiväkodissa.

      No ei aloitettu, ei seurakunnan kerhoa eikä päiväkotia.
      Syksyllä kun oli 10kk kotona oloa täynnä poika meni seurakunnan kerhoon ja oli sielä vuoden.
      Nyt syksyllä kun kotona oltiin oltu 1v ja 10kk, poika meni eskariin. Haetaan poika eskarin jälkeen kotiin.
      Mekin kuultiin että tämä puolipäiväeskari on tosi huono vaihtoehto, vähintään pitäisi olla tunnin joka päivä enemmän, kun eskari on niin rankka ja vaativa ettei ehdi leikkiä yhtään...Niin ja tietenkin kaverisuhteet ja se että lapsi haluaa olla koko päivän tarhassa...

      No, meidän pojan mielestä joka arkipäivässä on 2 kivaa asiaa, kiva mennä eskariin mutta on vielä kivempaa tulla kotiin sieltä.


      Poista
    7. Tarkennan, että olen siis mies, toisin kuin ilmeisesti muut keskustelijat. Parilla lapsellamme oli sellainen eskari, jossa kaikki lapset olivat puolen päivää, se oli tosiaan parempi kuin päiväkoti, jossa osa lapsista koko päivä hoidossa, siinä voi tulla kuvaamianne pulmia (siitäkin on kokemuksia), lisäksi sen hoitoon tuloajan kanssa oli ongelmia. Lapsi olisi halunnut tulla klo 7.30, piti tulla 9:ksi ...

      (Kokopäivä päiväkotikin on varmasti hyvä perheissä, jossa vanhemmat käyvät töissä, eli en tuomitse mitään hoitovaihtoehtoa, pidän kuitenkin ilmaisia synnytyksiä, vanhempainetuja, kotihoidontukea, ja lapsilisiä kannatettavina tukina, joita olisi syytä minusta jatkaa)

      Poista
    8. Tämä on melko kinkkinen aihe. On kuitenkin hyvä, että joku (kuten Hellsten) herättää ajattelemaan, että kasvatus onnistuu myös kotona, ei pelkästään päiväkodeissa. Perheellämme on pelkästään positiivisia kokemuksia päiväkodista, joten emme manaa (kuten ei Hellstenkään) päivähoitoa. Päiväkotien resurssit saattavat vain olla rajoitetut etteivät päiväkodin työntekijät välttämättä kykene turvaamaan jokaisen lapsen yksilöllistä rakkauslähtöistä kasvatusta vaikka tahtoa varmasti olisi.

      Poista
    9. Mekin monkeyboysmamma olemme törmänneet neuvolassa siihen, että adoptiolapsen tarvitsemaa rauhallista kotiaikaa ei ymmärretä. Neuvolan tulisi mielestäni olla perheen tukena järjellä ja sydämellä, ei tuijottamassa standardilistaa.

      Poista
  2. En ehkä ikinä unohda sitä, kun kaverini opetusharjoitteluaikanaan oli mukana jonkun lapsen vanhempainvartissa. Ongelmia oli paljon, ja opettajan teesi oli se, että kodin ja koulun pitäisi laatia yhteiset toimintaperiaatteet, joiden mukaan lasta ohjataan pulmatilanteissa. Tähän lapsen isä oli tyrmistyneenä todennut: "Tarkoitatko, että MINUN pitäisi kasvattaa lastani?" Öö, kyllä kai se niin kuin vanhempien homma olisi. Toki MYÖS koulun, mutta ei koulun pidä olla ensisijainen kasvattaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, vanhempien tulisi olla niitä ensisijaisia kasvattajia. Ja on varmasti aika haasteellista niin lapselle, muulle luokalle kuin opettajalle jos esim. käyttäytymissääntöjen opettelu aloitetaan vasta koulussa.

      Poista
  3. Helsteeniä lukenut olen myös, tosin ennen lapsia. Ja saanut kirjoista hyviä ajatuksia myös omaan elämään. Kaikessa on aina myös se puoli, että sitä pitää osata peilata omaan elämään ja arvoihin. Jos puhutaan vain omasta elämämästä, se on vielä kohtuullinen tehtävä, mutta kun puhutaan vanhemmuudesta ja siitä että haluaa tavoitella valinnoillaan sitä parasta omalle lapselleen, tehdä päätöksiä hänen puolestaan...se on jo haasteellisempaa.

    Kasvattaminen on minusta yleisesti nykyisin melko vaativaa puuhaa, lapsille asetetaan kovia osaamisvaatimuksia aina vain aiemmin. Myös vanhempana pitää osata etsiä tietoa ja auttaa lasta kasvamaan kokonaisvaltaisesti maailmaan, joka on täynnä monimuotoisuutta ja valintoja hyvässä ja siinä haastavammassakin muodossa.

    Ystäväni kummasteli lapsen 5-vuotisneuvolassa kasvaneita vaatimuksia ja sanoi että tämä on jo vaativaa vanhemmallekin kun pitäisi osata opettaa lapselle sitä ja tätä ja tuota ja vastaus oli: "Yhteiskunnanko se lapsi pitäisi kasvattaa, koululuokat ovat kokoajan suurempia ja lapsen tulee olla taitava jo koulun aloittaessaan"
    Surullista, että lasta kiiruhdetaan kasvamaan pikemmin, jotta hän olisi parempi pala yhteiskunnan rattaisiin.
    Ryhmässä toimimista ja toisten huomioimista voi oppia kotona tai hoidossa, kumpikaan ei ole automaattisesti autuaaksi tekevä.
    Loppujen lopuksi kuitenkin ajatteleva, oppiva, itsensä tunteva, itseään arvostava ja yhteistyökykyinen ihminen pärjää paremmin, kuin tiettyyn yleiseen muottiin sopiva.
    Maalaisjärki on se kaikista paras, pitää tuntea oma lapsi ja olla tarpeeksi sitä järjeä ja varmuutta vanhempana olemiseen.
    Onneksi täydellisyys on epätäydellistä, ja ensimmäinen ei ole oikeasti saavutettavissa ja jälkimmäinen on vain meille kaikille hyväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitini muistelee lämmöllä 70- ja 80-luvun neuvolareissuja. Silloin ei paljon suorituksia vaadittu. Vaatimukset ovat nykyään aika kovat ja sitäkään ei tunnuta ymmärtävän, että tytöt kehittyvät nopeammin (itsekin tytön ja pojan äiti) vaan kaikilta lapsilta vaaditaan samaan aikaan sama suoritustaso. Ei mielestäni siis ihme jos vanhemmuus tuntuu vaikealta ja stressaa.

      Poista
    2. Juuri näin, meillä on poika ja tyttö. Kaikki vaan gaussin käyrälle ja katsotaan kuka meistä on se Matti Korhonen keskiverto pituinen ja painoinen ja tuloinen jne...ei kovin moni

      Poista
  4. Heippa! Blogissani olisi sinulle haaste. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon haasteesta! Ehdottomasti lähipäivinä nappaan kiinni haasteeseen. Samalla löysin tieni sinun mielenkiintoiseen blogiisi ja jäin heti lukijaksesi! Luonnonkosmetiikka ja hidastaminen kun on omaakin sydäntä lähellä. :)

      Poista
    2. Voi miten ihanaa, tervetuloa lukijaksi! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!