Koskettava Jäähyväisten jälkeen

Kuva: Paasilinna
Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen - kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen (<- Adlibrikseen)
Kustantaja: Paasilinna, 2009
Sivuja: 128
Pisteet: 5-/5

Hei. Takanani on hyvin tunteikas lukukokemus. Johanna Ervastin kirjoittama Jäähyväisten jälkeen kertoo, kuinka Ervastien perhe koki valtavan tragedian ja lopulta selvisi takaisin kiinni elämään lapsen menettämisen jälkeen. Johanna Ervastin kirjoittama Jäähyväiset Einolle (Tammi, 2008) kertoi, kuinka perheen kolmevuotias Eino sai yllättäen aivoverenvuodon ja taisteli yhdeksän viikkoa hengestään (voit lukea postaukseni kirjasta täältä). Jäähyväisten jälkeen alkaa puolestaan Einon hautajaisista.

Jäähyväisten jälkeen on tositarina valtavasta surusta. Se on kertomus perheestä, joka oli aiemmin ehjä ja joka on nyt yhtäkkiä ainiaaksi rikki. Perheessä on Einon lisäksi parivuotias pikkusisarus, joka saa vanhemmat pysymään järjissään. Ervast kyllä toivoisi tulevansa hulluksi. Silloin kaiken voisi kuvitella olevan ennallaan.

Jäähyväisten jälkeen on äärimmäisen rehellinen kirja. Ervast kirjoittaa kaikista tunteistaan ja toiveistaan; äitiyden syyllisyydestä itkiessään pikkusisarus sylissään, katkerasta kateudesta huolettomia, pikkuasioista valittavia perheitä kohtaan ja suuresta haaveesta, että Jumala voisi tuoda pienen Einon takaisin. Perheen matka takaisin elämän syrjään on todella ravisuttava. Itkin ja luin.

Kirja herätti minut surun suhteen. Mietin, miksi ylipäänsä luen näin tuskallista kirjaa. En ole itse kokenut lähellekään mitään vastaavaa. Vaikken tarvinnut kirjaa vertaistuellisesti, sain kirjasta paljon. Olin aiemmin ajatellut, että näinkin valtavan tragedian jälkeen on vain jatkettava, jos perheessä on muitakin lapsia. Oltava vahva heidän vuokseen. Jäähyväisten jälkeen-kirjan luettuani tajusin, kuinka voimakas suru on. Surua ei voi lopettaa päättämällä. Suru täytyy elää läpi.

Kirja herätti minut huomaamaan, miten yhteiskuntamme suhtautuu suruun. Suru tunnutaan haluavan piilottaa. Enää ei ole surupukuja, surun ulkoiset merkit ovat poissa. Ehkä jotta voisimme unohtaa koko surun olemassaolon? Ettei sellainen asia kuin kuolema vaivaisi meitä. Kirjoittaja joutuu jopa kokemaan syyllisyyttä siitä, että "pilaa" muiden ihmisten päivän kertomalla menetyksestään. Minun mielestäni syyllisyyttä tulisi päinvastoin tuntea ihmisten, jotka eivät tarjoa olkapäätään ja korvaansa hädässä olevalle. Miksi pelkäämme, että oma elämämme likaantuu toisen surusta?

Kirjassa eletään kaksi ja puoli vuotta perheen surutyön mukana. Kirjan lopulla suru ei ole enää mukana joka hengenvedossa. Se antaa pitempiä ja pitempiä hengähdystaukoja. Ervastit selvisivät suurimmasta surun tuskasta pikkusisaruksen, puolison, työn, ystävien ja vertaistuen avulla. Surusta ei voi toipua. Mutta surussa voi toipua. 

Jäähyväisten jälkeen-teoksesta on kirjoitettu myös Sinisen linnan kirjasto-blogissa täällä.

Kommentit

  1. Sinulle on blogissani haaste! (:

    VastaaPoista
  2. Lapsen menettäminen on kyllä pienten lasten äidille sellainen aihe, että ainakin itse vajoaisin liian syvälle tällaiseen kirjaan... Hienoa, että asia on kuitenkin nostettu pöydälle. Kaikki kunnioitus teoksen kirjoittajille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä Jäähyväisten jälkeen-kirjassa oli kaikesta rankkuudesta huolimatta lopulta toivoa. Suru heikkenee kuitenkin lopulta.

      Jäähyväiset Einolle oli puolestaan rankempi. Siinä koettiin raastava menetys. Sen kirjan luin muiden nukkuessa rään tursutessa tyynyliinaan. Niin paljon se sattui lukijaankin.

      Poista
  3. Menee lukulistalle. Jostakin kumman syystä en nykyään jaksa lukea mitään kevyttä. Onkohan tämä jotain itsensä kiduttamista vai mitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieman samaa ilmassa täälläkin. Vaikeat asiat kasvattavat, myös niistä lukevaa. Jäähyväiset Einolle oli niin kipeä kirja, että sen lukemista herkimpien kannattaa harkita. Tässä Jäähyväisten jälkeen-kirjassa oli paljon kaikille. Kirjassa ei ollut pelkästään kyse lapsen menetyksestä vaan yleisemminkin surusta selviämisestä.

      Poista
  4. Hyvä postaus. Kirjaa en kyllä aio lukea; olen itse menettänyt veljeni ja aihe liippaa liian läheltä sekä sisarta että äitiä minussa.

    Silti, surulle toivoisi kyllä olevan yhteiskunnassa tilaa. Tapakulttuurikin on siltä osin todella rapistunut. Kuolemaa kohtaa niin kovin harvoin, ettemme enää oikein osaa emmekä tiedä ja mieluumminhan sitä sitten välttelee koko asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan osaa Liina. Joillekin tämä teos voi toimia myös jonakin, mihin tarttua akuutissa suruvaiheessa. Tuskan jakaminen kirjan välityksellä voisi ehkä olla lohdullista. Ja se, että tämäkin perhe selvisi vaikkeivat uskoneet tuskan koskaan hellittävän.

      Toivoisin että jollain tapaa alkaisimme jälleen ilmaista että suru on meitä koskettanut. Surunauha tai muu vastaava olisi hyvä.

      Poista
  5. Hienosti kirjoitit vaikuttavan kuuloisesta kirjasta. Laittoi miettimään noita surukäytäntöjä eri paikoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi mielenkiintoista etsiä käsiinsä joku teos, jossa surun kulttuuria esiteltäisiin eri maiden vinkkelistä. Minulla ei ole tietoa näytetäänkö muissa maissa surua nykyään ulospäin vai onko se muuallakin jo piilotettu. Kaikki on nykyään hyvin yksilökeskeistä (mikä on toisaalta hyväkin), surussa yhteisöllisyys olisi kuitenkin varmasti tärkeää.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Suositut tekstit